HelsinkiLit 2022 -kokemuksia

Suuresti odotettu HelsinkiLit 2022 lunasti odotukset kelpoisasti ja toi maailmantähtiä Bio Rexiin kirjanrakastajien lähietäisyydelle. Oli hieman epätodellinen olo törmätä keskustan kahviloissa ja kaduilla esimerkiksi Pulitzer-voittajaan (iik, olin samassa kahvilassa kuin Bernardine Evaristo, ja joku oli törmännyt Ruttopuistossa Douglas Stuartiin). Yleisönä olimme täpinässä parin vuoden kuivan kauden jälkeen, tunnelma oli innokas ja valmis mihin vain! 

Ensimmäisenä päivänä Niklas Natt och Dag kertoi aina hurmaavan Alma Pöystin haastattelemana urastaan historiallisten romaanien tekijänä (1795) ja muun muassa siitä, että hänen nimeään usein luullaan taiteilijanimeksi. Vaikka kyse on oikeasta aatelisnimestä, joka on Ruotsin vanhin. Suku ei silti omista kuulemma mitään erityistä, kuten Downton Abbey -tyyppistä kartanoa. Ruotsinkielisestä haastattelusta meni minulta osa ohi, kouluruotsi ei aivan riittänyt, vaikka etenkin Almaa oli helppo seurata. 

Hollantilaisen Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä todellakin on ilmiöromaani, kuten kustantaja sitä markkinoi. Kiinnostava katsaus somen syvään päähän ja siihen, mitä pahin digitörky tekee ihmisen mielelle. Tarinassa erään tunnetun somealustan - jota ei mainita kirjassa mutta joka on kuulemma Fb - moderaattorit tarkistavat postauksiemme sääntöjenmukaisuutta. Alastomuus, väkivalta, rikokset, inhottavimmat ihmisten purskaukset: harvoin tulee ajatelleeksi, että oikea ihminen joutuu katsomaan läpi julkaisut, joista joku tekee häiriöilmoituksen. Ei kuulosta lokoisalta hommalta. Ville Blåfield jututti Hannaa (nimmarijonossa nappaamassani kuvassa alla), ja se oli oikea kunnon keskustelu se. Moni kertoi ostaneensa kirjan erinomaisen haastattelun vuoksi, itse olin ehtinyt sen lukea jo. Kirjailijan nimi muuten lausutaan paljasjalan tapaan "Barefoots".Suosittelen kaikille, jotka ovat ajan ilmiöistä kiinnostuneita. 

Ruotsinsaamelaista Ann-Helén Laestadiusta haastatteli Juha Itkonen ruotsiksi ja algerialaista Kamel Daoudia Sampsa Peltonen ranskaksi, jota kaunista kieltä oli ilo kuunnella, vaikkei siitä paljon  ymmärtänytkään. Peltonen referoi keskustelua suomeksi, joten kärryillä pysyi. Nämä kaksi kirjailijaa ovat minulta korkkaamatta. Mutta Maaza Mengisten kirjan tunsin - ja kyllä, vähän häpesin nihkeyttäni, niin vakuuttavasti hän teosta esitteli. Booker-palkittua Douglas Stuartia fanittava Kirjaluotsi odotti tämän haastattelua niin, että pelkäsi puhkeavansa kyyneliin kaverin nähdessään (tarjosimme nenäliinoja). Juttuni kertoo kirjasta Shuggie Bain enemmän. 

Toisena päivänä jysähti kunnolla minun makuuni. Heti alkuun saimme kuulla Huonesiivoojan, valloittavan Mollyn, synnystä eloisasti ja hauskasti kirjailija Nita Proselta, joka on torontolainen kustantaja ja nyt siis myös esikoiskirjailija. Onnistuneesti, sillä kirjasta tuli bestseller ja  tulossa on myös leffa, pääroolissa Florence Pugh. Tältä Molly siis näyttää, tosin ilman nenäkorua, sillä viiden tähden hotellin työntekijälle sellaista tuskin sallittaisiin. Kuva on näyttelijän omasta Facebookista. Dekkaristi Elina Backman haastatteli, ja kirjan menestyksen syitä ruotii perusteellisesti Kirsin Book Club. 

Norjalaisen Marie Aubertin kirjan Mikään ei voisi olla paremmin päähenkilö Ida on epämiellyttävä. Hänellä on lapsensaantipaniikki, ja nelikymppisenä aikoo nyt pakastaa munasolujaan siltä varalta, että sopiva isä vielä ilmaantuisi. Idan pikkusisko Marthe on perheen "vauva", jota on aina paapottu ja jolle Ida on kitkerän kateellinen parisuhteesta ja monesta muusta asiasta. Perheenjäseniään ei voi valita eikä heistä automaattisesti välttämättä edes pidä, sanoo kirja, joka virkistävän ja epätavallisen suoraan ilmaisee ajatuksia, joita yleensä ei sanota ääneen. Kamala ja hyvä kirja, josta on kirjoittanut tarkemmin muun muassa Kirjakimara. Sisko Savonlahti koki kirjan teeman paniikkeineen tutuksi ja hoiti haastattelun kivasti ja eläytyvästi.

Sara Osmanin kirja Kaikki mikä jäi sanomatta on samaa tyyppiä, siis kamala ja koukuttava, ja kertoo nuorten naisten keskinäisestä ystävyydestä, lue: inhosta ja kateudesta. Mikä ihme ihmisiä oikein vaivaa? Miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa ulkonäkö- ja suorituspaineet nujertavat naisia näin? Ilmiö näkyy nyt kirjallisuudessa vahvasti, uskon, että syksyllä myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Samaa teemaa käsittelee kuulemma etäyhteydellä mukana olleen Tune Schunessonin kirja Päivät, päivät, päivät,jota en ole lukenut vielä, enkä löytänyt muiltakaan postauksia. Kirjailijoita haastatteli Anna Laine. 

Säästin herkut loppuun: Colson Whitehead on niin cool kuin nykkiläinen Pulitzer-voittaja voi olla. Kaveri on saanut palkinnon peräti kahdesti. Olen lukenut vasta yhden, Nickelin pojat, mutta tuskin jää siihen. Harlem Shuffle kertoo 1960-luvun Harlemista, josta kertomiseen Colson teki paljon taustatyötä huomatakseen, että olisi päässyt paljon vähemmällä vain kysymällä omalta äidiltään tämän muistoja. Haastattelijana toimineen Sirpa Kähkösen kanssa heille on yhteistä paitsi upea ura ja kirjoittamisen ammattitaito myös se, että molemmat kuvaavat menneiden vuosikymmenten paikkoja, joita ei enää ole. Colsonin New York, Sirpan Kuopio, mainio rinnastus ja antoisa haastattelu. Aplodeista ei ollut tulla loppua.

Ja Bernardine Evaristo! Tuo kirjallisuuden rokkitähdeksikin nimitetty nainen on juuri niin upea, hurmaava ja viisas kuin kirjasta Tyttö, nainen, toinen saattoi päätellä. Etenkin häntä ja Colsonia olisi voinut kuunnella tunteja. Myös muut kansainvälisesti menestyneet kirjailijat ovat loistavia esiintyjiä, joiden lavakarismaa voi vain ihailla ja ihmetellä, millaisen koulutuksen he esiintymiseen ovat mahtaneet saada - ainakin se toimii. (Kiinnitimme huomiota jopa jalkojen asentoihin, jotka olivat harkittuja mekoissaan istuneille, kuten Sara Osman ja keijumainen Ann-Helén Laestadius, joka heilutteli iloisesti tossujaan liian korkealla tuolillaan). 

Evariston tapa kirjoittaa on aivan omanlaisensa, ja hän kertoi kehittäneensä tyylin erään aiemman teoksensa kautta, jossa osa kirjasta oli tätä pisteetöntä, vapaasti virtaavaa mutta silti erittäin helppolukuista tekstiä. Hän huomasi sen toimivan, tuovan vapauden tunteen myös kirjoittajalle, joka yhdistelee mielellään runoutta ja proosaa tai kuten nyt, teki proosateoksen mutta runoa ja visuaalisuutta ajatellen. Keskustelussa Koko Hubaran kanssa hän kertoi urastaan ja ajatuksistaan mustien naisten näkymättömyydestä kirjallisuudessa: keittiöpuheet, joiksi hän naisten arkisia keskusteluja sanoo, harvoin nousevat kaanonissa esiin. Näkyvyyden varmistamiseksi Evaristo tekee parhaansa, eikä se ole vähän.

Lue tapahtumasta ja sen kirjoista lisää blogeista Tuijata ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.