lauantai 2. huhtikuuta 2016

H niin kuin haukka

Ihminen on olento, joka luulee hallitsevansa kaikkea. Jopa villiä luontoa. Jopa haukkoja. Helen on pienestä pitäen ollut haukkojen lumoissa, ja haukoista tulee hänelle pakkomielle. Hän elää haukalleen ja sen koulutukselle, toimii sen ehdoilla, on lumoutunut ja koukussa - Mabel-haukka hallitsee Helenin elämää.

Pelottavaa, ja tietysti samalla kummallisen kiehtovaa, kuten äärimmäisyys aina. Aihe on niin outo, että kirja oli pakko lukea, vaikkei haukankasvatus tunnu läheiseltä tai edes kiinnostavalta. En olisi uskonut, miten paljon historiaa ja käytännön yksityiskohtia haukkaharrastukseen sisältyy, ja sitä äimistellessä tulin lukeneeksi jonkinlaisen kehityskertomuksen, joka kattaa ihmiselämän koko kirjon. Tai ainakin sen synkän puolen. Helenin tapauksessa surutyön.

Haukkaa kasvattava Helen on pahasti addiktoitunut. Hänelle haukka on kaikki: hän vertaa sitä rakastettuun ja kuolemaan, monen muun ohella. Mutta jääkö tärkein vertaus mainitsematta? Onko haukka symboli jollekin, joka on ihmisestä mahdollisimman kaukana ja joka sen vuoksi kiehtoo, alkukantaisuudessaan? Jolle voi askarrella hienot käsinpunotut jalkahihnat ja sitoa kaulaan kulkusen, nujertaa alkuvoima ihmisen säälittävin keinoin? Joka on kohde, jota voi hallita, kun mitään muuta ei voi?

En ymmärrä. Miksi niin suuri tarve pakottaa villi luontokappale toimimaan ihmisen halun mukaan? Mikä tappajanvaistossa viehättää? Metsästyksen ymmärrän, haukan kanssa tai ilman - eihän ihmiskuntaa olisi olemassa ilman tuota taitoa - mutta huviksi ja harrastukseksi? Omien piilotettujen motiivien, hallitsemisvimman ja tappamishalujen tyydyttämiseksi? Mabel ei nauti, se on selvää; se ei piittaa, se pelkää, se pyrkii vapauteen (siksi jalkahihnat). Vaikka sitä ei ehkä olisi olemassa ilman ihmisen apua ja tämän pyydystämiä kaniineja ja muita raatoja, joita pakastin on pullollaan. Ei Helen tarvitse Mabelin pyydystämiä eläimiä elääkseen. Onko sekään ihan tervettä, pitää pakastin iloisesti täynnä raatoja villieläimen evääksi? Eikö kaniineilla ole yhtä suurta eläinarvoa kuin haukoilla?

Tarina on kamppailua luonnon ja ihmisen välillä, enkä näe siinä ensin kummankaan kannalta hyvää. Hetken mietittyäni näen avuntarpeen ja kunnioituksen, ihailunkin, ainakin ihmisen puolelta. Mutta jos Mabel kertoisi samaa tarinaa, miltä se kuulostaisi?

Teksti sinänsä on kiinnostavaa, ajattelevaa, huomioivaa, polveilevaa ja omakohtaisen raadollista (anteeksi sanaleikki, en voinut vastustaa). Se kertoo haukkaharrastuksen yksityiskohtia sivumääränsä verran ja sitoo älykkäästi yhteen tietokirjan ja romaanin, suhteella 70-30 tai sinne päin. Helenillä ei ole ollut helppoa - tosin hän ei tee mitään tilannetta helpottaakseen. Paitsi hoitaa haukkaa. Vimmainen yhden asian harrastaminen on hänen selviytymiskeinonsa. Mutta minä en ole Helen, en ole kokenut sitä, mitä hän, enkä halua olla tuomari: toimiiko joku oikein vai ei. Hän vain tekee, eikä tunnu voivan sille mitään. Kysymys: jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan herra, eikö häneltä kuitenkin pitäisi voida odottaa enemmän?

Kiitän hätkähdyttävää aihetta, uutta tietoa tuntemattomasta aiheesta, rehellisenoloista käsittelyä ja sujuvasti luettavaa tekstiä. Risut ihmiskeskeiselle ja pakkomielteiselle asenteelle, joka loitontaa lukijaa.

Kenelle: Haukkafaneille. Metsästyksestä kiinnostuneille. Surua tappaville. Oudoista addiktioista viehättyville. Villiyttä ja vapautta kadehtiville. Ehdottomasti ei luontoihmisille, vaikka eläin ja ihminen kohtaavatkin; kohtaaminen tapahtuu vain ihmisen ehdoilla ja toimesta.

Muualla: Upeita kuvauksia, hienoja lauseita, avointa pohdintaa, kipeitä havaintoja, laajan tietämyksen oivallusyhdistelyä ja älykästä erittelyä, summaa Tuijata. Hidasta kirjallisuutta, joka kaipasi aikaa ja syventymistä, sanoo Lumiomena.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. Kustantajan lukukappale.


3 kommenttia:

  1. Osin samoin ajatuksin. Pidin kirjan hitaudesta ja siitä, miten se on kirjoitettu. Mutta ihmettelen minäkin siksi, että minkä vuoksi haukasta tuli Macdonaldille sellainen pakkomielle. Tai ymmärrän: oman suvun historia ja kulttuurihan ne siellä taustalla painoivat.

    Minä taas suosittelen tätä luontoihmisille: olen itse sellainen, en ollenkaan haukkafani tai metsästyksestä kiinnostunut. Mielestäni on hyvä lukea sellaista, jonka kanssa on eri mieltä. Sellaista, joka haastaa ajattelemaan ja jättää kysymyksen "miksi?".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipa sekava kommentti... Siis: ihmettelen minäkin sitä, minkä vuoksi haukasta tuli pakkomielle. :)

      Poista
  2. Kirjan aihe on niin erikoinen, että se varmasti kiehtoo eläimistä (luonnosta) kiinnostuneita, mutta näkökulma voi tosiaan olla hyvin erilainen: minua häiritsi ihmisen hallitsemisen tarve ja aloin sääliä kahlittuja haukkoja. Vaikka tiedän, että ne ovat harrastajilleen tärkeämpiä kuin mikään ja niistä pidetään hyvää huolta. Haukkoja enemmän kirja kertookin ihmisistä, ihmisen käyttäytymisestä, omine historioineen, kuten sanot, ja pakkomielteineen kaikkineen. Hämmentävä teos, ja totta, sellaista on tarpeen lukea välillä, tekee aivoille hyvää!

    VastaaPoista