Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia.

Vuoteni kruunaa Sirpa Kähkösen hieno 36 uurnaa. Helppo luettava se ei ole. Lyö ilmat pihalle, sanoi joku osuvasti. Ymmärrän täysin Jorma Uotista, joka valitsi kirjan Finlandia-voittajaksi ja kertoi saavansa siitä edelleen flashbackeja, takautumia omiin muistoihinsa. Sama täällä! Siksi lukeminen on hidasta, teksti avautuu pätkittäin, ja lukeminen vaatii mietintää sekä soittelua milloin äidille, milloin tädeille, joita kiusaan kinuamalla lapsuusmuistoja tai mitä vain kerrottavaa vanhoista ajoista.

Kirja ei siis tunnu talttuvan valmiiksi millään, mutta ehkä jo sen verran, että siitä voi mainita. Se on kiinnostava siksikin, että teos on uudenlaista Kähköstä sekä tyyliltään että sisällöltään, irtiottoa realismiperinteestä mutta samalla hänen henkilökohtaisin kirjansa koskaan. Riitta-äiti kuoli vuonna 2022, joten nyt oli hetki kertoa hänen tarinansa. Terapiakirja, kyllä, mutta muotoiltu niin kauniisti ja koskettavasti, että lukija voi samastua moneen ja kuvitella lisää, kurkata toisiin mielenmaisemiin ja suomen kielen herkkiin vivahteisiin. 

Tarina sinänsä ei ole kaunis. Edellisten sukupolvien armottomuus lastenkasvatuksessa, poliittiset tapahtumat, jotka perheessä vaikuttivat rajusti, ja Riitan pomppuinen elämä, jonka oli katkaista alkuunsa liikenneonnettomuus. 15-vuotiaana saatu aivovamma muutti ihmistä ja epäilemättä vaikutti kaikkeen tulevaan. Sirpa-tyttären olot ristiriitaisen, myöhemmin holtittoman äidin kanssa olivat pelottavat ja sekavat, mutta onneksi oli mummo Anna Heleena, äitihahmo ja hoitaja, ja ihaileva ukki. 

Nyt tytär tekee treffit Tuonen Tytin ja sukunsa menneiden naisten kanssa ja käy äitinsä elämää läpi silmästä silmään. Mummon anoppi Agatha oli ollut ankara miniälleen, ei hyväksynyt tätä koskaan.  Kuvio, joka oli entisaikaan valitettavan tavallinen, olen ymmärtänyt omistakin isovanhemmistani, vanhemmistanikin. Tuttava sanoo kirjassa: "Siinä suvussa vaan pojat oli merkityksellisiä. Tytöt ei olleet mitään." Asenne piti ja periytyi. Sirpa puhuu äidilleen. "Kotona sinua ei ollut kaivattu. Tai niin sinä ainakin koit. Kotona sinä olit liika." Auts. Naiset kuitenkin jatkoivat sukua, vaikka lapsikuolleisuus oli suurta, miehet sotivat ja arki oli niukkaa ja työlästä. 

"Ylipäätään kai kasvuympäristössäni oli tapana ajatella, että miehiä ei välttämättä tarvita, että heidän varaansa ei pidä mitään rakentaa. Jotenkin se oli emansipatorista mutta myös katkeraa. Jotenkin kieltämisen kautta saatiin helpotusta siihen tunteeseen, että kaikesta piti aina selvitä itse."

"Tyttöjen, naisten ja pienten poikien tehtävä oli odottaa. Aikuisten miesten ja sellaisiksi pyrkivien tehtävä oli palata."

Joskus mies saattoi palatakin, kuten ukki Lauri, josta tiedämme jo aiemmista kirjoista. Laivoilla, sodassa ja punavankileirillä ahavoitunut. Mutta ei mennä nyt siihen, tämä on naisten tarina, Riitan lisäksi Sirpan, jonka oli vaikea hyväksyä äitinsä olemista sellaisenaan:

"Sitä minä en perinyt. Varmuutta paluun turvallisuudesta. Isälläsi oli koti, johon palata, ja äiti, johon turvautua. Vaimo johon turvautua. Aate ja toverit joihin tukeutua. Sinulla oli koti, johon palata. Vanhempasi, vaikka kovat ja väsyneetkin. Sinulla oli myöhemmin itse perustamasi koti. Kyllä, äiti, sinä itse perustit kotisin ja teit siitä sen mikä se oli. Sinulla oli koti. Ja lapset, joihin turvautua." 

Kirjan henki ei silti ole katkera, vaikka syytä hyvinkin olisi, ja pieneen Sirpaan tutustuva lukija suorastaan toivoisi enemmän vihan purkautumista. Anna tulla! Mutta se ei sovi Kähkösen kypsään tyyliin, joka on selittävä, selvittävä, ymmärtävä, kurkotus kaiken pahan yli. Rakastavakin, käy ilmi. Kirjailija kertoo raastavia asioita, välillä julman suoraan mutta usein kieputellen sanoja taidokkaasti niin, että hitaammalta lukijalta menee hetki oivaltaa, mitä oikein sanottiinkaan ja ennen kaikkea, mitä tarkoitettiin. Siksikin sisäistäminen kestää. Savon murre vilahtelee muttei hallitse. Turhia lauseita ei ole, kaikella on merkitys, ainakin äidin selittämiseen ja tunteiden purkamiseen.  

"Ehkä meidän jokaisen tarina lopulta kertookin siitä, miten parhaat tarkoituksemme tulkittiin väärin, miten aika muutti päämääriämme tuntemattomiksi itsellemmekin. Mutta en vielä lakkaa etsimästä puuttuvia osia, en vielä luovuta niiden sovittamisesta yhteen, sovinnosta. Sovituksestakin, ehkä."

Prosessi on käyty läpi ja kirjattu. Ulos oksennettu, koettu ja kuviteltu, oudoista osista koottu ja sanoiksi kudottu. Toivon ja uskon, että kudos lämmittää tekijää. Lukijaa se välillä kylmää mutta vastustamattomasti kietoo sisälleen. Siihen voi palata avaamalla kirjan, minkä varmasti teen vielä monesti ja löydän palasia lisää.

Kenelle: Henkilöhistoriasta kiinnostuneille, suomalaisuuden ystäville ja savolaisuutta sietäville, menneiden sukupolvien elämää tutkiville, katkerille ja kiitollisille.

Muualla: Paljas ja kaunis teos irti päästämisestä, sanoo Kirjaluotsi. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023. Kansi Jenni Saari, kuvat Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Reilut sata vuotta sitten pohjoisessa, Haukiputaalla ja Kemissä, kukoistivat sahat ja meriliikenne. Köyhä kansa ei kukoistanut, vaan raatoi jos töitä sai. Laivojen ahtauksesta hankki paremmin kuin "akkojen töistä" muualla, siksi työtä hakivat myös naiset. Sotien aikana oli pakkokin, kun miehet olivat muualla. 

Orvoksi jäänyt Reeta, äitinsä ja sisarensa kasvattama, tottuu koviin töihin jo nuorena. Kun sattuu perinteinen vahinko, hän saa potkut sahalta - mies tietysti lipeää ilman seurauksia tilanteesta. Reetalle vahinkoja sattuu useampikin, mutta lapset hän haluaa pitää, miesten lipeämisistä huolimatta. Signe-tyttö jäi henkiin tuona suuren lapsikuolleisuuden aikana, ja vaikka Reetan oli pakko antaa tyttö kasvatiksi Toivolle ja Elmille, ei hän lopullisesti tytöstä suostu luopumaan, pahimman pulan ajaksi vain.

Signe ehtii tottua kasvatusvanhempiinsa eikä anna äidilleen anteeksi sitä, että tämä vaatii tytön kotiin vuosien jälkeen. Niin pian kuin mahdollista Signe lähtee synnyinkodistaan. Ei onnistu Signellekään perheen perustaminen haaveiden mukaan. Sota runtelee maata rajusti, tunnettuine seurauksineen Lapissa. Aviottomia lapsia saksalaisten kanssa seurustelusta syntyy, ja naisia syyllistetään. Miesten afäärit ja rahanhankinta saksalaisilta on aivan ok. Raha ja rakkaus ovat kovaa valuuttaa, mutta vain toinen sallitaan. Tämä nostaa kiukun lukijassa: mitä teeskentelyä! Mutta siitä elämä jatkuu nitkutellen kitkutellen, niillä keillä jatkuu. 

Naisten tarina käy sydämeen, niin kovilla he olivat. Päätökset ja valta ovat miesten. Reeta joutuu käyttämään äärimmäisiä keinoja elättääkseen perhettään. Signe joutuu hänkin aikuistumaan aikaisin ja raskaisiin töihin, mutta jo hivenen parempaan päin kurkottaen, ajattelen toiveikkaasti, ehkä tukijoukkojen, kasvattivanhempien, ansiosta. Traumat ovat kuitenkin voimakkaat, huonommuuden tunne ikuinen seuralainen. Signe saa huomata ystävänsä Allin kautta myös sen, ettei avioliitto ja vauraus välttämättä tarkoita onnellista kotielämää.

Kirja on naiskuva, ajankuva ja koskettava elämäkerrallinen katsaus, joka perustuu kirjailijan miehen suvun todelliseen tarinaan. Tiedot on saatu sukututkimuksesta, haastatteluista ja kirjallisista lähteistä, ja lähes kaikki kirjan henkilöt pohjautuvat todellisiin, samoin tapahtumat pääpiirteittäin, aina höyrylaiva Warjakan uppoamisesta vuonna 1907 Signen veljen Oivan häihin vuonna 1960. Ajanjakso sisältää suuren harppauksen maan oloissa, vaikka naisen aseman paranemiseen tasa-arvoiseksi ei vielä päästä, rintamamiestalojen rakentamiseen ja tulevaan arasti katsomiseen sentään. Maahan viilletty raja menneen ja nykyisyyden välillä on sekä henkinen että fyysinen, minkä kirja kertoo. 

Uskon monen lukijan löytävän tarinasta omasta suvustaan tuttua, mummoista ja isoisoäideistä muistuttavaa. Yhteiskuntaluokkien erot, nykyihmiselle naisten lähes käsittämätön työkuorma ja ehkäisymahdollisuuden olemattomuus pistävät kipeästi, Reetan ja Signen elämät liikuttavat vahvasti. Harvoin tunteilen, mutta nyt osui, kun ajattelen sukuani: naisilla ei ollut näin äärimmäistä, mutta silti hurjia kohtaloita ja raatamista. Hyvien sanojen, välittämisen ja myönteisyyden puutteen, niiden kertakaikkisen taitamattomuuden ja tuntemattomuuden, olen kokenut monen polven kautta omassakin elämässäni. Niin surullista.

Anne Vuori-Kemilä kirjoittaa sopivasti kuvaillen ja tunnetta mukaan tuoden. Ei imelästi eikä rönsyävästi, mikä ei sopisikaan hänen tyyliinsä, mutta tämä kirja ei muuten juuri muistuta hänen aiempiaan: se on laajempi, kunnianhimoisempi ja vakavampi. Dialogit ovat luontevia, henkilöt eläviä, ja ympäristö piirtyy kirjan sivuille kokonaisena. Vahva, koskettava ja tarkkarajainen teos, jonka uskon kuluvan Suomen historiasta ja sukututkimuksesta kiinnostuneiden käsissä. Samoin naishistorian, tositarinoiden harrastajien ja vaikuttavien romaanien ystävien. Mieleen tuli Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda: jos pidit siitä, uskon, että pidät tästäkin. 

Muualla: Vallan hieno, voimakas, vaikuttava lukukokemus, sanoo Kirjailuja-kirjablogi. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan, kirjoittaa Tuijata. 

Aiempia Anne Vuori-Kemilältä:

Taivas ilman reunoja
Mustaa jäätä

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja. Karisto 2023. Kannen kuva kirjailijan kotialbumista, kannen suunnittelu Tiia Javanainen.