Terhi Rannela: Frau

Päätin ajat sitten, että nyt riittää toista maailmansotaa, kirjallisesti. Aihetta on kaluttu, räävitty ja levitelty kirjojen sivuilla niin paljon, että on jo aika päästä yli ja eteenpäin, mietin. Mutta ei. Vielä palasin natsiaikaan, Fraun myötä. Noch mal. 

Hitlerin naisista on puhuttu paljon viime vuosina: havainto, että naiset olivat yhtä lailla rakentamassa natsijärjestelmää kuin kiiltäväsaappaiset miehensä, järkytti, kun sen jossain vaiheessa oivalsin. Vaikkei siinä pitäisi olla mitään järkyttävää. Naiset ovat ja ovat aina olleet vahva voima, niin miesten tekemisissä kuin yhteiskunnassa ylipäänsä, mikseivät siis myös sodassa. Ei naisilla ole syntyjään pyhimysrengasta pään päällä sen enempää kuin miehilläkään, vaikka niin on helppo romantisoida. Jos tasa-arvosta puhutaan, on hyvä puhua tästäkin.

Ja Terhi Rannela puhuu. Hän luo hyytävän, todellisuuteen pohjautuvan tarinan Lina Heydrichistä, SS-kenraalin leskestä, jota Erich Richter menee tapaamaan vuonna 1984, tarkoituksenaan saada tietoja Heydrichin perheestä kirjaansa varten. Kirjoja on kirjoitettu ja haastatteluja yritetty lukemattomia, joten Lina - myöhemmältä sukunimeltään Manninen* - ei ole helppo. Mutta Richter tekee rouvaan vaikutuksen kiinnostuneisuudellaan ja älykkyydellään, ja vaikka Lina on jo ajat sitten vetäytynyt omaan rauhaansa ja kieltäytynyt haastatteluista, Richter osuu sopivaan hetkeen:

"Herra Richter saisi kirjoittaa hänen tarinalleen epilogin."

Tarina vie 1940-luvulle, jolloin Reinhard Heydrich sai tehtävän ylimmältä taholta muuttaa Prahaan ja tuhota tšekit, noin yksinkertaistettuna. Hän teki työtään tehokkaasti, mutta sillä oli hintansa. Vastarintaliike onnistui tappamaan Heydrichin. Natsien etsiessä syyllisiä seurasi varsinainen verilöyly, josta pieni tšekkiläinen Lidicen kylä nousi maailmankartalle.

Niin, tämä Frau Heydrich. Millainen henkilö hän oikeastaan oli? Rannela piirtää viiva viivalta muotoutuvaa ihmiskuvaa.

"En ole koskaan suostunut teeskentelemään typerystä. Minä ohjasin mieheni liikkeen pariin, vaikka olin häntä nuorempi."

Rannela on minulle uusi tuttavuus, mielikuvissani nuortenkirjailija, ja siksi sivuutin tämän kirjan sinnikkäästi pitkään - aiheen lisäksi. Frau on kuitenkin täysi ja voimakas aikuisten tarina, niin aiheeltaan kuin käsittelyltään, joka ei sano kaikkea ääneen, vaan jättää paljon lukijan varaan. Nuortenkirjojen kirjoittamiskokemuksesta saattaa muistuttaa helppo luettavuus, selkeät ja lyhyet - mutta paljon sisältävät - lauseet, kappaleet ja luvut, mikä ei ole ollenkaan huono juttu aikuisemmankaan lukijan kannalta. Rannela ei rönsyä, hän kertoo viileästi. Reagoikoon lukija miten haluaa; tärisköön, inhotkoon, ihailkoon, vaikuttukoon tai pelästyköön. Kaikkeen on aineksia.

Kiinnostava ja minulle aivan uusi maantieteellinen yksityiskohta on Fehmarnin saari: saksalainen saari Itämeressä, jossa Lina asuu. En ole ikinä kuullutkaan paikasta, mutta siellä se kartan mukaan on! Google kertoo sen olevan "Germany's sunshine isle." Niinpä niin. Alkaa matkakuume iskeä. Ihan vain auringonpaisteen takia.

Frau on vahvasti kerrottu ja kiehtovasti historiaan limitetty tarina, joka mykistää lukijan paitsi rankalla todenperäisyydellään myös yksinkertaisen tehokkaalla ilmaisullaan.

Yhdestä asiasta olen varma kirjan tarinassa: Lina rakasti enemmän kuin Reinhard. Mutta Reinhard tarvitsi puolisoaan enemmän kuin tämä häntä. Ja molemmat sairastivat kaikkivaltiuden tautia, joka tuohon aikaan tietyissä piireissä tarttui helposti. Ja mihin tahansa aikaan, kun tilaisuus tarjoutuu. Ihmiset, sellaisia me olemme.

Annetaan Fraun sanoa vielä viimeinen sana:

"Vielä tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka yrittävät saada minut hengiltä. Eikö se olekin hullua?"

Lina ja Reinhard Heydrichistä löytyy paljon kirjallisuutta ja muita lähteitä, joita Rannela on käyttänyt ja listannut kirjan loppuun.

*Mauno Manninen oli Anni Swanin ja Otto Mannisen poika Mauno Manninen, Intimiteatterin perustaja. Teatterissa työskenteli mm. Emmi Jurkka, joka perusti myöhemmin Teatteri Jurkan. Intimiteatterista tuli Penniteatterin kanssa teatteri Pieni Suomi, joka yhdistyi 1990-luvun lopulla Helsingin kaupunginteatteriin. Maunon ja Linan avioliitto oli lyhyt, enkä tiedä, missä he tapasivat, mutta Manninen liikkui presidentti Kekkosen lähipiireissä.

Kenelle: Sotatarinoita kestäville, erilaisia rakkaustarinoita etsiville, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville, helppoa muttei höpsöä luettavaa hakeville, Euroopan lähihistoriasta kiinnostuneille.

Muualla: Myös Tuijata vannoi pitävänsä taukoa sotakirjoista, kunnes. (Kiitos kirjan lainasta!) Henkeäsalpaava, sanoo Leena Lumi. Jännite kehittyy Linan nykyisyyden ja menneisyyden välille vaivattomasti ja vääjäämättömästi, sanoo Luettua elämää, joka kertoo, että kyseessä on Rannelan toinen aikuisten romaani. Myös Kirjapolkuni on lukenut aiemmankin (nyt olen vähän kade, Bleue). Mari A on lukenut jo Rannelan nuortenkirjoja. Vahvasta tarinasta puhuu Kirjakaapin kummitus. Rakkauksista ja sen seurauksista, kuvaa kirjan aihetta blogi Oksan hyllyltä. Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista miettii, olisiko tällaisella aiheella edes mahdollista mässäillä ja toteaa aiheen olevan käytetty, mutta valitettavasti edelleen ajankohtainen. Vähäeleinen ja väkevä, sanoo Lumiomena. Ammalle kirja sysättiin syliin. Ilmaisultaan tiivis ja hiottu, sanoo Kannesta kanteen. Ompun bloggauksen luin poikkeuksellisesti ennen omaani - koska kuvittelin, etten lue kirjaa itse. Mutta pakkohan se tämän jälkeen oli!

Terhi Rannela: Frau. Karisto 2016. Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela.