Ihan kakaroita

Patti Smith on rockmuusikko rapakon takaa, konsertoi Suomessakin viime kesänä. Ihan kakaroita on muistelmateos, joka alkaa Pattin lapsuudesta, kuvaa hänen suuren romanssinsa valokuvaaja Robert Mapplethornin ja heidän elämänsä erillään tämän jälkeen, aina Robertin kuolemaan saakka.

Patti jos kuka on täysverinen taiteilija. Hän ei kehu olevansa lahjakas, vaikka pienenä jo piirsi, kirjoitti ja tanssi, mutta sai omien sanojensa mukaan rohkaisua ja omasi mielikuvitusta. Koulussa hän ei viihtynyt, ja se jäi lopulta kesken, sillä Patti lähti New Yorkiin etsimään kutsumustaan. Hän halusi kirjoittaa, runoja.

Parin tutustuessa myös Robert oli vielä etsimässä omaa kutsumustaan. Taiteilijasielu tunnisti toisen, ja heistä tuli yksikkö, joka ymmärsi toisiaan. Rahaa ei ollut, nälkä usein, mutta jotenkin pärjättiin. Pikku hiljaa he löysivät omimmat alansa, ja samalla oman lokeronsa muiden taiteilijoiden ja kaupungin rockkulttuuriväen seassa.

Kirja on ennen kaikkea rakkaustarina, suhteen ja Robertin ylistys. Samalla lukija saa häivähdyksen kultaisen 60-luvun ja 70-luvun alun rockin nousun aikakaudesta. Kirjoittaja heittelee tekstiin hurjan määrän loisteliaita nimiä. He asuivat John Lennonin naapurissa, tunsivat Janis Joplinin, tapasivat Sam Shepardin, kuuntelivat livenä The Bandia, Crosby, Stills, Nash et Ýoungia ja Rolling Stonesia, kaveerasivat kirjailijoiden - William Burroughs oli Pattin hyvä ystävä - valokuvaajien, kuvataiteilijoiden ja muiden taiteilijoiden kanssa.

Alkuajat ovat kuitenkin kiinnostavimmat: se, miten oma kutsumus ja tyyli alkaa muotoutua. Ja miten rohkeita ratkaisuja raudanluja taiteellinen tinkimättömyys sai aikaan. Ja se, miten Patti imi kyltymättömästi tietoa ja vaikutteita ihmisistä, paikoista, esineistä, tiloista, kirjoista, ja ilmaisi kaiken omalla tavallaan teksteillään, samoin kuin Robert valokuvillaan.

Patti "joutui tyystin kirjojen pauloihin" jo pienenä. Vanhemmat arvostivat taiteita, ja Pattin kirjallisuuden tuntemus kasvoi entisestään, kun hän myöhemmin työskenteli kirjakaupassa useaan otteeseen. Kirjoista puhutaan paljon, ja hän julkaisi itsekin. Itseluottamusta tytöllä oli, vaikka hän sanoo olleensa syrjään vetäytyvä. Hänestä kasvoi tarinankertoja, joka lopulta löysi paikkansa esiintymislavalta ja omimman taiteensa sanoitusten tekemisestä.

Hauska piirre on tyylin tärkeys: lookin piti olla uskottava, ja Patti kuvailee paljon asujaan, joita hän käytti eri tilanteissa ja mielialoilla. Blues-oloon erilaista kuin Pariisin-matkan tunnelmaan. Vaatteita ja asusteita hän hankki kirppareilta ja roskiksista, nnen varojen karttumista. Omaisuus ei kuitenkaan kahlinnut vapaata henkeä, vaan kaiken saattoi jättää, jos tilanne sitä vaati.

Kirja on nopea lukea, tekstillisesti keskinkertainen eikä minuun juuri jälkeä tehnyt, tosin annan pisteitä sille, että Patti on kuulemma kirjoittanut sen itse, ilman haamukirjoittajaa. Sokerisuus vaivaa, vaikka Patti kertookin myös huumekokeiluista, varkauksista ja muista elämänsä mustemmista puolista. Onneksi hänellä on - omien sanojensa mukaan - piikkikammo, joten huumeet jäivät miedoiksi. Paljon tuttuja kuoli nuorena. Silti jäi tunne, että asioita siloitellaan aika lailla taiteilijaparin romanttisen tarinan tieltä. Myös aids jätetään hienotunteisesti vähälle käsittelylle.

Ajankuvana kirja toimii, käytiin Kuussa, sodittiin Vietnamissa ja ennen kaikkea levitettiin rockin ilosanomaa. Luulen, että nykyisin olemme kuulleet niin hurjia tarinoita, että aikanaan vallankumoukselliset ja järisyttävät asiat eivät enää tunnu yhtä suurilta. Rohkea hän on ollut, oman tiensä kulkija, sen hän tekee selväksi. Varsinainen elämäkerta tämä ei ole, sillä kirja loppuu Robertin kuolemaan ja muistorunoihin. Smithin oman uran jatkosta varmaan tulee vielä erillinen teos jossain vaiheessa.

Muualla: Lilyssä Kati Toivanen rakastui kirjaan. Erja kuvaa kirjaa yltäkylläiseksi taidehistorian tarjoiluvadiksi. Sivukirjaston Liina piti kirjaa kiinnostavana monella tasolla. Penjami kertoo perusteellisen asiantuntevaan tapaansa enemmän ajan musiikista, analysoi Nylénin ansiokasta suomennosta ja mainitsee myös Smithin uskonnollisuuden. Ja asuvalinnat - ettäkö muka sattumanvaraista rocktähdellä, ei sentään! Nainen, joka kulkee omia polkujaan, sai kenkänsäkin museoon.

Patti Smith: Ihan kakaroita. WSOY 2010. Suomennos Antti Nylén.