maanantai 18. helmikuuta 2019

Katriina Huttunen: Surun istukka

Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana. Äiti kertoo karun tositarinan viiltävän kirkkaasti ja kaunistelematta, ilman sentimentaalisuutta, vaikka tunteisiin vahvasti mennään, tietysti.

"Lapsen kuolema on äidin suurin menetys, ja vieläkin suurempi se on silloin kun lapsi tappaa itsensä, lähtee täältä vapaaehtoisesti, haluaa kuolla, ei halua elää."

Äiti on epätoivoinen, vihainen, hämmentynyt, neuvoton, päättäväinen, ärsyyntyvä, surullinen ja paljon muuta. Tytär oli fiksu ja monitaitoinen, parhaimmillaan ihmisten kanssa, ja oli ehtinyt hankkia monenlaista työkokemusta ja saada erinomaisen kiittävät työtodistukset. Koulussa oli ollut hankalaa kiusaamisen ja oppimisvaikeuksien takia, mutta tyttö taisteli ja voitti - tai niin kaikki luulivat. Hän ei käyttänyt päihteitä, ei tehnyt typeryyksiä, vaan suoritti ja suoriutui. Ja masentui.

Ilmeisesti hän suoritti liikaa, äiti puhuu loppuunpalamisesta. Tytär haki apua, kuten muulloinkin tarvittaessa, hän ei ollut sulkeutunut henkilö. Lukuisat lääkärit ja terapeutit kuuluivat kuvioon. Ja mitä helvettiä: vaikka hän oli kertonut useammallekin itsemurha-ajatuksistaan (ei äidilleen), kukaan ei tarttunut asiaan! Hänelle määrättiin mielialalääkkeitä joka suunnasta, niin paljon, että tytön oli helppo hakea apteekista ainekset itsemurhaan, suorittaa sekin tehokkaasti ja varmasti. Hän osti viittä eri lääkettä kahden vuorokauden sisällä, täysin laillisesti ja äidin vaatiman Valviran selvityksen mukaan Käypä hoito -suosituksen mukaisesti. (Mutta Panadolia ja Buranaa ei saa ostaa yhtä aikaa, kertoo Huttunen.) Ostoksistaan osan nautittuaan tyttö ei enää herännyt.

Mykistävää. Karmaisevan surkeaa terveydenhuoltoa tarjoamme siis muillekin kuin senioreille. Nuoret aikuiset, 20 - 30 -vuotiaat tekevät itsemurhia suhteessa määräänsä niin paljon, että keikumme tilastojen kärkisijoilla; olisiko aika tehdä asialle jotain? Meillä ei ole muka varaa, mutta miten meillä on varaa menettää nuoria, joita on muutenkin liian vähän? Asia nousee välillä otsikoihin ja - unohtuu? En tiedä, ovatko tilastot jo paranemaan päin, löysin vain muutaman vuoden takaisia tietoja, kuten tämän surullisen. Toivon todella, että tilanne on muuttumassa!

"Itsemurha ei ole kaupankäynnin väline. Itsemurha ei ole huomiohuoraamista. Itsemurhaan on aina syy. Elämään ei ole aina syytä, mutta kuolemaan on aina syy, vaikka se olisikin tahaton."

Mutta kirjasta: kuten näkyy, se herättää. Huttunen käy läpi surun tasoja, "lusii elinkautistaan", pohtii äitiyttään, häpeää, kuvaa ympäristön reaktioita ja omia tuntemuksiaan. Huutia saavat terveydenhuollon lisäksi entiset ystävät, hankolainen optikkoliike ja Kela. Asioiden hoito ei ole helppoa, saamme tietää. Yritäpä vaikka vain poistaa kuolleen lapsesi LinkedIn-tili. Ihmiset ovat tökeröitä, tutut vastaantulijat eivät ole tuntevinaan.

"Vihaanko vielä muita? Vihaan. Vihaan kaikkia niitä jotka hylkäsivät minut ja kyselevät nyt kuulumisiani voidakseen kertoa omista kuulumisistaan. Vihaan sitä etten uskalla sanoa heille päin naamaa että suksikaa vittuun. Minut on pienenä hakattu hiljaiseksi, siksi en isonakaan  uskalla avata suutani. Sen sijaan uskallan kirjoittaa, ja nyt saavat selkäänsä kaikki. Eniten saan selkääni minä Tuntuu hyvältä. Piehtaroin masokismissani."

Katriina Huttunen on tekstityöläinen, tunnettu ja palkittu kääntäjä,"vain kääntäjä", kuten hän itse sanoo. Minusta vain-sanaa ei tarvita: kääntäjä on tärkein tekstintuottaja meille suomenkielistä kirjallisuutta lukeville, kotimaisten kirjailijoiden jälkeen; henkilö, joka luo tekstin kielelle, jota ymmärrämme, tavallaan tekee uuden taideteoksen, vaikkei sen sisältöä ole itse ideoinutkaan.

Työtä on tehtävä tässäkin tilanteessa, ja se on Huttuselle tärkeää. Hän kääntää muun muassa Naja Marie Aidtin kirjaa Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Hän on asemassa, jossa voi jonkin verran valita töitään, ja tuo osuu, heiltä molemmilta on kadonnut lapsi oman käden kautta. Hän viittaa usein lukemisiinsa, sururunouteen, Jo Nesbon Macbethiin (josta ei pitänyt mutta löysi tragediasta tuttua analogiaa) Jonas Hassen Khemirin uuteen kirjaan, jossa on kuollut nainen, isänsä tytär, oletan kirjan olevan tämän, ja moneen muuhun. Hän jättää väliin paikan Finlandia-palkinnon esiraadissa, kirjamessujen seminaarin ja käännöstyön käsikirjoituksesta, jota pitää kehnona. Hän ehkä menettää jotain - kuten illuusiot ystävistään - mutta myös löytää. Hietaniemen hautausmaa on hänen tärkein paikkansa. Ja niin, mainitsin Hangon: hän yrittää asua siellä, rauhassa, muttei pärjää ja muuttaa takaisin Helsinkiin.

Huttuselle oli luontevaa kirjoittaa kokemuksistaan, ei kertoa siitä mediassa. Aiheen rankkuuden vuoksi on vaikea ajatella kirjaa vain kirjana, mutta yritän: Huttunen kirjoittaa vaikuttavan hienosti. Lauseet ja kappaleet ovat kirkkaita, tehokkaita. Ammattiosaaminen näkyy. Olisipa vain hän saanut toteuttaa kirjailijuuttaan jonkin muun aiheen parissa.

"Kirjallisuuden sekatyöläinen ottaa omaan käyttöönsä kaikki sanat. Sanat tekevät todellisuutta. Minulla on sanoja. Kirjoitan niitä. Minun on pakko kirjoittaa. Ajatukseni ovat ajatuksia vasta kun niille on annettu sanat. Kieli tekee niistä näkyviä. Kirjoitan ne muistiin osana tätä surua. En voi puhua suruprosessista tai surutyöstä. Suru ei ole työtä, suru on yötä. Surun yötä. Yön surua. Puhun mieluummin surussa elämisestä. Suru asustaa sisälläni ja määrittelee minut. Suru on kanssani."

Kenelle: Itsemurhan tehneen omaisille, terveydenhuollon ammattilaisille ja päättäjille, nuorten pärjäämisestä huolestuneille

Muualla: Surulle ei ole kaavaa, toteaa Anneli Kirjojen kuisketta -blogissaan.

Katriina Huttunen: Surun istukka. S&S 2019. Kansi ja ulkoasu: Jussi Karjalainen

Helmet-haaste 2019 kohta 15: kirjassa käsitellään jotain tabua. Pidän lapsen itsemurhaa sellaisena.


12 kommenttia:

  1. Kiva Arja kun kävit blogissani kommentoimassa. Kyyneleet silmissä luin kaunista viestiäsi. Niin hyvältä tuntuu, että Krista on edelleen niin monen ihanan kirjaystävän muistoissa. - Huttusen kirja on todella tärkeä. Oikeasti, miten yhteiskunta antaa nuorten kuolla tällä tavalla. Se ei ole mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä. Itselleni kirja oli tärkeä ennen kaikkea siksi, että saa käsityksen siitä, miten eri tavalla ihmiset surevat. Kenellekään ei voi sanoa, että minun tapani surra on se oikea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anneli, tämä kirja herättää monenlaisia tunteita ja tekee suremista näkyvämmäksi - kuin myös sitä, miten huonosti kohtelemme niitä, jotka apua tarvitsevat. Se on järkyttävää. Toivon, että kaikki yhteisistä rahoista päättävät lukevat tämän.

      Poista
    2. Totta! Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Keskustelin juuri äskettäin erään psyk.sh kanssa siitä, kuinka vaikeaa esim. vakavasti masentuneen on päästä sairaalahoitoon ellei taustalla ole itsemurhayritys. Hän vastasi lakonisesti (muistan tämän varmaan ikäni):”Kaikkia ei voida hoitaa. Jotkut tulee kuolemaan jokatapauksessa.” Hirvittävä asenne!

      Poista
    3. Todella kyyninen asenne! Tuolla asenteella mitään fyysistä tautiakaan ei kannattaisi hoitaa, kaikkihan me kuolemme joka tapauksessa joskus.

      Poista
  2. Ansiokas postaus tärkeästä kirjasta!

    "Suru ei ole työtä, suru on yötä." Juuri näin se on.

    Koen tämän teoksen eniten surevan ihmisen elämän kulun kuvauksena. Tietokirjakin se on, mutta minulle kaunokirjallinen, runollinen osuus on tärkeämpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, kiitos. Ansiokas kirja monin tavoin, niin tiedon kuin tunteen tasolla, sekä sanataiteena.

      Poista
  3. Hei! Täällä Surun istukan kirjoittaja. Korjaisin yhden kohdan. Mainitsemasi kirjan nimi on Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin, ja sen on kirjoittanut Naja Marie Aidt. (Ann Heberleinia siteeraan toisessa yhteydessä.)
    Terv. Katriina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun sanoit Katriina, totta kai, korjasin! Ennen kaikkea, kiitos hienosta kirjasta.

      Poista
  4. Tämä oli kyllä hieno kirja ja jää kyllä pyörimään ainakin minun mieleeni varmasti pitkäksi aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ei unohdu hetkessä eikä pidäkään. Tärkeä teos. Kiitos Tuulia kommentista!

      Poista
  5. Niinpä
    Kirjan ilmestyttyä hämmästelin eroa tavassa suhtautua tyttäreni (siis myös minun, exänä) poismenoon.
    Itse en ikipäivänä olisi levitellyt marttyyriuttani julkisuuteen (mikä lie ollut motiivina; kysyn, vaikka tiedänkin).
    Totta, jokainen tekee surutyönsä omalla tavallaan, se tulee hyväksyä. Minä teen sen sydämessäni, joka päivä, mutta hiljaa, myös ajatuksissani, unissani. En osaa kuvitella rankempaa iskua, kuin oman lapseni poismeno; siitä en ikinä toivu.
    Kirjassa julkituodun, tautologisen itsensäryvettelyn lisäksi olisi pitänyt mielestäni tuoda rehellisesti esille surijan/syyllistäjän toimet syyllistämisineen. Nyt jää ilmaan asiaa tuntemattomille, arvostelija Suvi Ahola mukaanlukien, mistä todellakin oli kysymys, ja miten monen ihmisen sisimpään syntyi parantumattomia arpia, vaurioita. Tyttäreni puolustuskyvyttömimpänä niistä eniten kärsi, muitten ongelmiensa ohella (ei enää tarvetta syyttää, jos syyllistäminen 18 vee kokemuksella kirjan myötä loppuisi?).
    Olisipa oiva aihe jatkossa kirja, jossa nämä vaietut asiatkin tulisi kerrottua. Se olisi rehellistä, kaikkia, mm. kirjassa mainittua, vihattua exää kohtaan. Itse en tunne mitään, en vihaa, ehkä pikkuruisen säälin rippeitä.
    Kertauksena, jos näillä keinoilla ja taustoja/vastuitaan kertomatta haluaa tunkea itseään julkisuuteen, pidän sitä alhaisena. Mielenkiintoista katsoa, riittääkö tulevaisuudessa rohkeutta, rehellisyyttä kertoa koko tarina?
    Saas nähdä... sillä voisi olla tarvittava terapeuttinen vaikutus, jota on vierastettu.
    Mutta valitettavasti en usko näin tulevan tapahtumaan, Ainoa, mitä toivon on, että tyttäreni saisi "levätä rauhassa" ilman että häntä kuolemansakin jälkeen hyväksikäytettäisiin tällaisiin egoulostuloihin.
    Syyllinen olen osaltani itsekin, kaikkea muuta kuin täydellinen olio, olen sitä käsitellyt päivittäin, enkä tarkoita että jotenkin olisin muita parempi, arvostellakseni. Jokainen sisimmässään tuntee, mistä on kysymys (jos pystyy olemaan ainakin itselleen rehellinen).
    Tämä vuodatus oli ensimmäinen ja viimeinen aiheesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen todella, todella pahoillani. Kirjassa kuvattu tapahtuma on yksi pahimpia, mitä voi tapahtua. Ja kirjailijan tapa on purkaa sitä kirjoittamalla, tehdä surutyötä, kuten sanot. Toivottavasti jokainen, jota asia koskettaa, löytää oman tapansa, mieluiten toisten tuella. Todellisuuspohjaisissa kirjoissa on aina läsnä se, että kyseessä on yksi näkökulma, muiden tekemänä tarina olisi erilainen. Toivon ja uskon, että me lukijat muistamme aina tämän, ja kommenttisi auttaa sen muistamisessa. Pyrin ainakin itse suhtautumaan kirjaan kirjana, joka tässä tapauksessa on hieno teos ja surun kuvaus. Me lukijat emme tiedä taustoista, eikä meidän tarvitse. Sen verran kyllä, että varmasti kaikki toivomme kirjailijan tavoin (kuten hän kirjassa sanoo), että tuota kirjaa ei olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa - ettei aihetta olisi noussut esiin. Voimia toivottaen.

      Poista