sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kansallisteatteri: Saituri



Teatteriin ei tarvitse ihmisiä nykyisin houkutella: uskon, että kuivan kauden jälkeen ja niukan paikkatarjonnan aikana esitys kuin esitys on helposti täynnä, niin täynnä kuin saa olla. 

Puolentoista vuoden tauon jälkeen me bloggariklubin jäsenet saimme kutsun Kansalliseen, sekä tutustumaan uusiin Vallilan pisteen tiloihin että katsomaan ennakkona Molièren Saituri, ja ilolla siihen tartuttiin. Tauon jälkeen vanha kunnon klassikko on nappivalinta. Näinä aikoina ei jaksaisi jotain kovin yhteiskunnallista tai kokeellista, vaan paluu juurille on paikallaan. Ja mitä saatiin?

Hupsua hupailua, upeaa ulkoasua ja esillepanoa, taitavia suorituksia ja elävän esityksen riemua! Vesa Vierikon nokkela ohjaus ujuttaa mukaan kivoja pikku jekkuja perustarinaan itarasta Harpagonista, joka suojelee ja rakastaa kolikoitaan yli kaiken, jopa lapsiensa. (Kieltämättä mieleen tulivat jokuset nykyrikkaat pörssihirmut). Markku Maalismaa pääroolissa näyttää ja kuulostaa juuri siltä kuin äijän olen kuvitellut, nuoret näyttelijät, kuten Jussi-Pekka Peräinen, Asta Sveholm ja Jari Lalou seuraavana sukupolvena tuovat lavalle iloa ja energiaa. Tekemisen ja näyttämisen halu sekä kertyneet taidot pääsevät oikeuksiinsa. 



Konkaripuoli pelaa varmasti ja ihailtavalla ammattitaidolla, kuten Paula Siimes ja Karin Pacius herkullisissa höpsöissä rooleissaan. Eri-ikäisten yhteispeliä katsoessa muistaa sen, mikä teatterissa viehättää. Tiimityö on enemmän kuin osiensa summa.  

Visuaalisesti hieno esitys, etenkin pidin puvustuksesta, mutta myös lavasteet toimivat. Uusissa, vanhaan konepajaan remontoiduissa tiloissa on teollisuustilan rosoa ja historian havinaa jo sinällään. Kuten aina vanhojen rakennusten remppaamisen kanssa, piirustukset ovat mitä ovat ja töissä tulee eteen yllätyksiä. Teatterin tekninen tuottaja Jukka Vuokko (kuvassa alla) kertoi, että hallissa on rakennettu ennen junavaunuja, joten lattian alta löytyi muun muassa masuuni, jossa on sulatettu rautaa vaunujen rakennusaineiksi. 



Valaistus oli yksi haastavista kohdista, hallissa kun on hienot kattoikkunat eikä suojellun rakennuksen rakenteita näiltä osin saa mennä muuttelemaan. Ikkuna on peitetty salin puolella. Byrokratia tilojen muuttamisessa teatterikäyttöön oli normaalia valtaisampi, enkä tarkoita nyt Museoviraston kanssa asiointia, joka on normitoimintaa suojelluissa kohteissa. Tie oli paljon pitempi, sillä hankkeen aikana tilan omistussuhteet muuttuivat, rahoitus- ja lupajärjestelyt kiemurtelivat kaupungin hallinnossa ja monenmoista odottamatonta haastetta ilmaantui, kuten eräs pandemia. Kaiken jälkeen teatterin väki voi todella olla ylpeä sitkeydestään ja hankkeen viennistä näin pitkälle. Töitä on tehty hurja määrä. Toistaiseksi tila on saanut rahoituksen Kansallisteatterin pienen näyttämön remontin ajaksi väistötiloina (sen rempan suunnitelmat ja aikataulu uusiutuvat, alunperin arvioitiin valmiiksi noin 2024, mutta uskon että viivästyy). Näin mittavan projektin jälkeen todella toivoisi Vallilan tilan saavan jatkoa ja teatterikäyttöä myöhemminkin. 



Tunnelmallinen tila mahdollistaa 3 - 4 eri esityksen pyörittämisen ohjelmistossa. Talotekniikaltaan historiallinen teollisuushalli on toki omalaatuisensa, lue: talvella viileä ja kesällä kuuma, mutta rouheat näkymät korvaavat pientä pinnistelyä katsomossa. Ja itse esitykset tietysti. Livenä nähtynä pitkästä aikaa tunnelmassa oli varmasti ekstralisää niin esiintyjien kuin katsojien puolella. Hyvin toimi, vaikka hienoinen haikeus on myös läsnä. Milloin päästään normaaliin, milloin voi turvallisin mielin varailla ja vierailla teatterien katsomoissa niin paljon kuin sielu sietää?



Tämänhetkiset koronarajoitukset taiteen ja kulttuurin alalla tuntuvat mielivaltaisilta, jopa absurdeilta. Viranomaiset eivät vaikuta tuntevan alan toimintaa ja mikä pahinta, sitä vahinkoa, jota elinkeinon rankka rajoittaminen aiheuttaa. Yli satatuhatta ihmistä perheineen kärsii tästä nahoissaan ja pankkitileillään, henkisestä vahingosta kaikille puhumattakaan. Esimerkiksi elokuvateattereista ei ole löydetty yhtään tartuntaketjua, mutta niitä koskevat silti 25 henkilön sisätilarajoitukset. On selvää, ettei satojen ihmisten saleja teattereissa, leffoissa tai messukeskuksissa kannata pitää avoinna noin pienen katsojamäärän takia. Lomautuksia ja alanvaihtoja on siis luvassa jatkossakin, jos sääntöjä ei saada viilattua; ei turvallisuutta heikentävästi, vaan vastuullisesti ja oikeudenmukaisesti, muihin aloihin verraten. Jotta alan ihmiset perheineen elävät jatkossakin, myös suoraa rahallista tukea tarvitaan varmasti lisää. Sitä vähemmän, mitä enemmän töitä - jonka ostajia eli katsojia kyllä löytyy - saa tehdä. 


Suomen Kansallisteatteri: Saituri. Vallilan Kansallisteatteri 2021.

Ohjaus Vesa Vierikko, suomennos Arto af Hällström, dramaturgia Eva Buchwald, lavastus ja puvut Tarja Simone, valot Ville Toikka, äänet Esa Mattila, naamiointi Petra Kuntsi.

Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Tero Koponen.



Valokuvat esityksestä: Stefan Bremer.
Tilakuvat omiani.

Teatterin sivulla: https://kansallisteatteri.fi/esitys/saituri/
Vallilan näyttämön tiedot: https://kansallisteatteri.fi/nayttamot/vallilan-kansallisteatteri/



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti