Halkeamia

Olen niin fani, että lienenkö jäävi arvioimaan Kjell Westön kirjoituksia. On vain niin kiva lukea fiksun ihmisen mietittyjä ja taidolla ilmaistuja ajatuksia, edes aiheella ei ole niin väliä. Halkeamia on kokoelma Yhteishyvässä ja muissa lehdissä jo julkaistuista teksteistä, vanhimmat vuodelta 1986.

Koska kolumnit ovat aikanaan liittyneet ajankohtaisiin tapahtumiin, kirjailija on lisännyt niihin kommentit tuodakseen taustat tiedoksi niillekin, jotka eivät menneitä tunne, ja samalla tuonut mukaan ajantasaisuutta. Olisin lukenut kirjan ilman näitä lisäyksiäkin, mutta mukava ekstra ne ovat, ja tuovat kirjaan mietityn kokonaisuuden tuntua. Tosin kommentitkin vanhenevat jo kovaa vauhtia, esimerkiksi suomalaisesta urheilusta kertovan jutun yhteydessä mainitaan Mika Myllylä, jonka viimeistä surullista käännettä ei ollut vielä kirjantekoaikana tapahtunut.

Jo ensimmäinen teksti iskee suoraan nykyihmisen elämän ytimeen, vaikka on tehty 11 vuotta sitten. Otsikolla Minä, robotti kirjailija pohtii nopeuden vaatimusta: etenkin työelämässä se on loputon ja pelottava. Kehittyneen tekniikan myötä ihminen on menettänyt hallinnan omaan elämäänsä. Samaa teemaa käsittelee seuraavakin juttu, jossa Kjell kertoo 1974 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Harry Martinsonin teksteistä. Dagens Nyheterissä 1950 Martinson oli pohtinut, ”jaksaako ihmisyksilö maailman pyörteissä.” Matkapuhelinta, sähköpostia ja nettiä ei vielä edes ollut, mutta silti hän sanoo: ”Vapaus ja nopeus eivät ole samoja asioita. Päinvastoin, todellista vapautta olisi elää sellaisessa maailmassa, jossa yksilölle jäisi tilaa valita omaa rytminsä.” ----(nopeudesta) ”ei seuraa kuin henkistä pinnallisuutta ja raaistumista. Liian nopeiden päätösten maailma on myös yhä nopeammin väärien päätösten maailma.” Mikä visionääri!

Muut tekstit käsittelevät Helsinkiä, New Yorkia, kieltä, historiaa, musiikkia ja muita kirjoittajaa ja ainakin tätä lukijaa kiinnostavia asioita, ehkä kalastusta ja jalkapalloa lukuun ottamatta. Kjell Westö väittää usein olevansa ujo, eikä julkinen esilläolo tunnu hänestä luontevalta, hän ei pidä itseään verbaalisena supliikkimiehenä, vaikka ajatukset ovatkin paperilla kirkkaita ja vuolaita. Täytyy tunnustaa miehen rohkeus: tästä huolimatta hän esiintyy kirjailijan roolissa monenlaisissa tapahtumissa ja muun muassa harrastaa soittamista bändissä. Kovin ujo ja estynyt ihminen ei siihen pystyisi. Kirjailijan täytyy venyä moneen. (Sofi Oksanen sanoikin osuvasti jossain, että kirjailijalle esiintymispelon puute on eduksi.)

Mutta tätä kirjaahan minun piti arvioida: kuten näkyy, se saa ajatukset vaeltelemaan muuallekin, mikä on hyvä merkki silloin, kun kyse ei ole niin tylsästä kirjasta, ettei siihen jaksa keskittyä, vaan siitä, että teksti ruokkii ajatuksia. Tätä luin varovasti, vain pari lukua päivässä, että kirja kestäisi kauemmin. Lokakuussa on luvassa uusi romaani. Sitä odotellessa.

Myös Ina on fani ja kirjoittanut Halkeamista.

Kjell Westö: Halkeamia. Otava 2011. Osin suomentanut Katriina Huttunen.