Onko pomosi psykopaatti -tyyppisiä testejä tai edes iltapäivälehtiä ei vielä ollut käytössä Saksassa 1930-luvulla, kun Christa Schroeder haki sihteerin paikkaa Münchenissä lehti-ilmoituksen perusteella. Hakijoita oli 87, ja hänet valittiin. Alkuun hän työskenteli SA-puolueen toimistossa, myöhemmin Hitlerin esikunnassa aina toisen maailmansodan loppuun asti.
Schroederilla oli kaupallinen koulutus, ja hän oli taitava pikakirjoittaja sekä ilmeisen täpäkkä tehtävissään, etenkin diplomatiakyvyiltään. Hitler adjutantteineen piti hänestä, mikä nosti hänet lähipiiriin, joka eli käytännössä muusta maailmasta eristettyä elämää vuosikausia. Johtajan korkea ja vaarallinen asema alkoi kansallissosialistisen puolueen nousun myötä näkyä ja tuntua myös sihteerin elämässä. Hän käväisi kihloissakin, mutta liitto ei kestänyt väistämättömiä Gestapon kuulusteluja. Sodan alettua 1939 työtahti tiivistyi entisestään, sihteerien piti olla koko ajan käytettävissä.
Politiikassa Hitleriä auttoivat valtakunnanjohtajat ja ministerit, arkityössä adjutantit ja sihteerit. Lisäksi oli joukko palvelijoita, jotka hoitivat käytännön asioita vaatehuollosta kuljetuksiin. Adjutantit hoitivat tärkeimmät asiat ja asiakirjat, sihteeri oli lähinnä puheiden puhtaaksikirjoittaja, joka ei tiennyt suunnitelmista päivää pidemmälle. Hän joutui usein mukaan työmatkoille, mutta ei saanut niistäkään tietoa etukäteen, vaan vasta lähtöhetkellä tuli käsky mennä kotiin pakkaamaan.
Hitler piti kaikkia varpaillaan. Hänen filosofiansa oli, ettei kenenkään tarvitse tietää yhtään enempää kuin kunkin työn suorittamiseksi on välttämätöntä. No, tällaista johtamista näkee vielä nykyäänkin. Salaisia asioita oli paljon, mikä tietysti vaikutti työilmapiiriin, sen tiedämme kaikki missä tahansa organisaatiossa työskennelleet. Kuten Schroeder sanoo: ”Salailu aiheutti aina levottomuutta, joka tarttui myös minuun.”
Alkupuolella kirjaa tuntuikin, ettei Hitler esimiehenä juuri eronnut kenestä tahansa korkean tason johtajasta. Kiireinen henkilö, joka ohi pyyhältäessään saattoi vaihtaa pari ystävällistä sanaa alaistensa kanssa. Kun sota eteni, lähipiiri tiivistyi, ja siitä tuli Hitlerille perheen korvike: hän vietti alaistensa kanssa jokailtaista teehetkeä, vaati kaikkia osallistumaan yhteisille illallisille, kertoili lapsuusmuistojaan ja nauratti yleisöään. Schroeder kertoo ihmetelleensä esimiehensä muistia ja tietomäärää: tämä oli intohimoinen lukija, joka muisti lukemansa ulkoa ja pystyi kuvailemaan vaikkapa Berliinin oopperatalon arkkitehtuurin yksityiskohtaisesti. Taidetta, tiedettä, tekniikkaa – kaikki kiinnosti häntä. Erikoisin piirre hänessä sihteerin kuvauksen mukaan oli puhekyky ja taito saada ihmiset puolelleen, vakuuttavuus jopa suggestioon asti.
Sodan edetessä huumori ja älyllinen ylivertaisuus alkoi kadota, ja Hitleristä tuli sulkeutunut ja umpimielinen. Esimiehen persoonaa ei sen enempää kirjassa arvioida kuin mitä sihteeri päivittäin näki. Myös sotatapahtumia kerrotaan kirjassa äärimmäisen niukasti, mikä on minusta hyvä ratkaisu: kannanottoja tai analyysia tässä ei ole tarkoitus tehdä, vaan kertoa yhden ihmisen kokemuksista, hänen näkökulmastaan, lukija saa vetää omat johtopäätöksensä. Uskon hyvin, ettei suljetussa ympäristössä ja suuren puhujan vaikutuspiirissä elänyt sihteeri todellakaan tiennyt johtajan todellisia tavoitteita eikä varmaan edes epäillyt tämän mielenterveyttä, ennen loppuaikoja. Julmuuksiinkaan ei viitata suoraan, vaan tähän tapaan: Schroder kertoo Hitler käyttäneen paljon sanoja armoton ja tunteeton ja sanoneen usein: ”Minulle on aivan yhdentekevää, mitä jälkipolvet ajattelevat menetelmistä, joita jouduin käyttämään.”
Sihteeri säilyi hengissä sodasta ja sen jälkeiseltä vankileiriltä ja eli vuoteen 1984 asti. Kuten elämäkerroissa usein, kirjan suurin anti ei ole tekstissä itsessään, vaan sen faktasisällössä. Joka oli tässä melko hätkähdyttävä ja tuo historiaa konkreettiseksi.
Aihe näyttää olevan jälleen ajankohtainen kirjallisesti: Eva Braunista on juuri ilmestynyt Otavan kirja, ja WSOY julkaisee syyskuussa unkarilaisen Vilmos Csaplárin kirjan Hitlerin tytär, joka yhdistää ”vallattomasti totta ja tarua”. Tytär ainakin on tarua – ainakin virallisen tiedon mukaan.
Christa Schroder: Olin Hitlerin sihteeri. Minerva 2011. Suomentaneet Elina Anttila, Jenni Kuvaja, Irina Maaskant ja Lotta Tuohimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti