Malmi, 1917

Jenni Linturi vie lukijan viime vuosisadan alun Helsinkiin, aikaan, jolloin Haaga oli kauppala, Malmi pieni kylä, jossa miliisit valvoivat, ja sisällissota juuri puhkeamassa. Pidän aikakauden valinnasta ja tietysti paikoista: Helsingin historia jaksaa kiinnostaa. Samoin mielenkiintoiselta tuntui juuri tuo ajanjakso, joka jakaa kansan kahtia ja jonka vaikutukset vieläkin tunnemme.

En vain päässyt mukaan Linturin tapaan kirjoittaa. En jaksa innostua punaisen eri sävyissä hehkuvista astereista enkä lehmukselle, koivulle tuoksuvasta paperista, kun janosin päästä mukaan silloiseen elämänmenoon (hehkuminen muuten toistui kirjassa silmiinpistävän paljon; milloin hehkuivat kukat, milloin hymy tai valo).

Henkilöinä tapaamme Puolakan tytöt, Ingeborg ja Lettu, ankaran isän tyttäret, joiden silmin tapahtumat nähdään. Tytöt ovat ymmärrettäviä, keskenään erilaisia: Ingeborg haluaa tähdeksi näyttämölle ja tekee mitä vain tavoitteensa vuoksi, Lettu on arempi, vaatimattomampi ja käytännöllisempi, vaikka uppoaakin herkästi kuvitelmiinsa.

Tytöt etenevät omilla tavoillaan. He tutustuvat Puolakan perheen poikiin, joista Oiva rakastuu Ingeborgiin, Letun suruksi. Tykkäämiset jäävät kuitenkin politiikan varjoon, sillä punaiset ja valkoiset alkavat erottua selkeästi. Väkivalta astuu arkeen. Miten se vaikuttaa nuorten elämään ja haaveisiin?

Jos ei yhtään tuntisi historiaa, kirjan perusteella ei juuri viisastuisi. Linturi kirjoittaa niin viitteellisesti ja runollisesti, että hieman oli välillä hämärää, kuka oli kenenkin puolella ja miksi. Äkilliset tapahtumat, jopa kuolemat, olivat - no, äkillisiä, mutta niin ne varmaan ovat oikeastikin sodan kaaosmaisessa varjossa. Kuten jo totesin, en innostu kuvailevasta tekstistä enkä lauseista tyyliin "Perunat höyryävät korissa, auringonvaloa, tillintuoksua." "Kädet, jalat, mieli typötyhjänä." Myös "hetkelle antautuminen" ja muut mielestäni fraasimaiset lauseet saivat kiemurtelemaan.

Aikakautta kirja kuitenkin kuvaa mukavasti. Pitkät välimatkat, jotka käveltiin, kuten keskustasta Malmille, kaikkinainen niukkuus, kuten vähäiset ruuat ja vaatteet, liikuttivat. Vaikka suuri osa kuvailusta oli makuuni liikaa, on vastapainoksi sanottava, että Linturilla on myös hienoja, omintakeisia ilmaisuja. "Veturi huusi parempia aikoja, kelejä, kaupunkeja ja keinovaloja." Ne pitää vain erottaa jo keksityistä. Linturilla on oma kielensä ja kirja on hyvä, jos tyylistä pitää, mutta kirjailija ehkä vielä kaipaa hienoista skarppausta omimpaansa.

Hauska yksityiskohta: muistan jo lapsena kuulleeni "Malmin mustalaisista". Nyt tiedän vähän paremmin sanonnan historiataustaa, mitä en ole tullut ajatelleeksikaan.

Kirja on johdonmukainen kokonaisuus omassa tyylilajissaan. Minulle se jää melko hämäräksi ja eroaa siten aika lailla Linturin esikoiskirjasta Isänmaan tähden, josta pidän kovasti.

"Syksyn eriväriset lehdet kahisivat kengissä, punaista ja keltaista kuolemaa vielä vihreän nurmikon pinta."

Kenelle? Runollisen ja kuvailevan ilmaisun ystävälle, ei reaaliproosan rakastajille.

Muualla: Luulin kirjaa paljon luetuksi, sillä jonotin sitä pitkään kirjastosta, mutta yllätyksekseni en kovin suurta bloggausmäärää löytänyt. Kirjan jos toisenkin lukenut Jane tiivistää kirjan hyvin. Mari A sai kirjan selätettyä toisella lukukerralla. Anni piti kirjaa tarkkanäköisenä ja taitavana, mutta etäisenä. Morre ei pitänyt ollenkaan. Jaanalla tiivis kuvaus ja lisää linkkejä.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Jenni Linturi: Malmi, 1917.