Yö ei saa tulla

Rankoista aiheistaan ja rohkeasta ilmaisustaan tuttu Tiina Raevaara kertoo uusimmassaan muistista, unesta ja väkivallasta eri muodoissa.

Johanneksen lapsuudenystävä Antti ilmaantuu pitkästä aikaa kuvioihin. Antin sisar, Aalo, joka oli myös Johannekselle rakas, kuoli nuorena, mikä jätti isot arvet molempiin poikiin. Aikuisinakaan he eivät pääse traumastaan, ja etenkin Antti haluaa kostaa Aalon kuoleman.

Tapahtumat etenevät Johanneksen kannalta oudosti ja hallitsemattomasti. Hänen säntillinen, hiirimäisen vaatimaton ja pysähtynyt elämänsä saa kummallisia muotoja, ja on vaikea tietää, mikä on totta, mikä unta, tai miten Johanneksen oudot kokemukset liittyvät aiemmin tapahtuneisiin asioihin - ja mitä ne taas puolestaan ovat.

Raevaara on parhaimmillaan synkkyyden syövereissä ja pelottavan tumman tunnelman luomisessa. Hän osaa nostattaa sen jälleen ja kiihdyttää lukijan sydämen lyöntitiheyttä.

Lyhyet lauseet ovat napakoita ja iskumaisia, vaikka tai ehkä juuri siksi mukaan on jätetty pehmentäviä ilmauksia, jotka olisi joutanut poistaa (hieman, ihan, -kin). Tarina kiertyy yhä pelottavampaan suuntaan, eikä lukijalle selitetä läheskään kaikkea auki, mikä on plussaa - tosin jotkin kohdat saattavat jäädä sumeahkoiksi, kun liikutaan näin surrealistisissa mielen maailmoissa.

Kirja ei ole lukijalle helppo pala. Ei siksikään, että siinä kuvataan paljon unia, joiden lukeminen fiktiossa on minusta yleensä turhauttavaa. Tässä niiden mukanaolo on perusteltu, koska unella ja nukkumisella on juonessa keskeinen rooli (silti unet vähän pitkästyttivät, pakko myöntää, lukuunottamatta myyttiä Nukkumatti-hahmosta). Toinen henkilökohtainen syy lievälle vastahankaisuudelle on rakkaan kotikaupunkini Helsingin esittäminen Johanneksen silmin hyvin luotaantyöntävänä.

Symboleita ja vastakohtia vilisee niin, että kaikkea ei yhdellä lukemalla edes ehdi tajuta. Ajan kulku, Johanneksen työpaikka kelloliike. Tekosilmät, todellisuuden kieltäminen. Nuket, ihmisyys. Mielenterveys, hyvä uni.

Tunnelmasta ja vaikutelmista paljon pisteitä: teksti vie taitavasti lukijan mukaan Johanneksen yhä vinhemmin kieppuvaan pyörteeseen. Lopussa tunne on piesty ja jotenkin likainen, kuten aiempienkin lukemieni Raevaaran kirjojen, En tunne sinua vierelläni ja Laukaisu, jälkeen. Ei hyvän mielen kirjasarjaa. Mutta elämässä on se toinenkin puoli.

Muualla: Omppu eli tunnelmassa tahattoman elävästi mukana eikä nukkunut kirjan aloittamisen jälkeen koko yönä. Hän kuvaa taitavasti monia kirjallisuuden ja elokuvan viitteitä, joita Raevaara nostattaa mieleen. Yhtä suurta painajaisunta, toteaa Amma (joka myös kaipasi suihkua lukemisen jälkeen). Värisyttää selkäpiitä ja saa kurkkimaan olan yli, sanoo Suketus. Aidosti pelottava ja aarre, sanoo Annika K. Ulla suosittelee lukuhetkeä kotimaiseen kauhuun. Mai sanoo kirjan sopivan henkilöille, jotka pitävät tummista, omituisista juonenkäänteistä. Jassu nostaa hattua älykkäälle kirjalle. Krista suosittelee lukijalle, joka ei kavahda sitä, että hänen päänsä sisään sukelletaan.

Kenelle: Surrealistisen fiktion ystäville, kauhua kaipaaville, ei-helppoa-kivaa lukemista hakeville, symboliikkaa rakastaville, pimeän puolen kiehtomille.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla. Paasilinna 2015.