Totuuskuutio

Parhaat scifi-kirjat nappaavat todellisuudesta asioita ja ilmiöitä, joita jo on olemassa, ja vievät niitä pidemmälle, jopa äärimmäisyyksiin asti. Näin asetelma on vaikuttavin, sillä lukijasta tuntuu, että se voisi olla totta.

Suosikkini Maarit Verronen on tehnyt niin esimerkiksi täällä, ja samoin toimii myös Esa Mäkinen Totuuskuutiollaan.

Helsinki, tulevaisuudessa. Siirtokunnat, joita ennen sanottiin lähiöiksi, on rajattu aidoin, samoin eri kaupunginosat. Jalankulkijat pääsevät keskustaan Mannerheimintietä vain yhden tarkastuspisteen kautta. Köyhät on eristetty, spurguista on vihdoin päästy. (!)

Päähenkilö Tero Lilja työskentelee viestintätoimisto Celciuksessa, jonka tehtävä on "täsmäyttää" netissä liikkuvia tietoja tilaajan toiveiden mukaan. Jos mokaat, Celcius pehmentää, sillä yhtiöllä on pääsy lähes kaikkiin tietokantoihin, joita tavikset voivat verkosta seurata: hakupalvelut, sosiaaliset mediat, sähköpostit, uutissivut... Pahoinpitelyvideo tai huolimaton kännipuhe poistetaan näkyvistä tai muunnetaan sopivammaksi. Isolla rahalla. Maineenhallintaa äärimmillään.

Lilja on hyvä työssään. Hän hankkii paremmin kuin monet muut tuona aikana, arviolta noin 2060-luvulla, jolloin maksuja ei suoriteta vain rahana, vaan myös hiilikiloina. Jos säästät hiilijalanjäljessä, voit hankkia etuja tai taata perillisillesi paremmat oltavat. Tosin Terolla ei ole perillisiä, vaikka yritystä on; puoliso Anna on taiteilija, joka haluaa lasta, mutta panostaa enemmän taiteeseensa. Uraihmisinä Tero ja Anna eivät sotkeudu toistensa töihin, ennen kuin on pakko. Ja pakkotilanne tulee, kun Annan näyttely herättää suuren kohun, ja Tero alkaa tutkia sen dramaattisia seurauksia ja joutuu törmäyskurssille kaikkea hallitsevan Celciuksen kanssa.

Mäkinen vyöryttää tarinaan niin monta tämän ajan ilmiötä, että se pakottaa kiinnostumaan. Kaupungistumisen, sosiaalisen ja taloudellisen polarisaation ja teknologian kehityksen seuraukset on kerrottu tarkasti Tero Liljan arjen kautta. Välillä kuvaus on turhan tarkkaa; esimerkiksi siivousrobotit mainitaan moneen kertaan, vaikkei se enää nytkään ole uusi juttu; samoin automaattiautoilu. Muitakin laitteiden ja ilmiöiden toimintaperiaatteita selostetaan yksityiskohtaisemmin kuin juonen kannalta olisi tarpeen. Mutta toisaalta, tarkkuus on osa scifi-perinnettä ja tunnelman luomisessa kaikki toimii. Toimistorotan tulevaisuudelle ennuste on karu; jokaista näppäimen painallustasi seurataan.

Hykertelin suuresti tarinan äärellä, vaikka selkäpiitä kylmäsi epämukavasti. Ihailen kirjailijan monia erinomaisia oivalluksia, napakoita lauseita ja termejä, joista mainostoimisto laskuttaisi mansikoita - kuten Celciuksen loisteliasta mottoa: "Jokaisella on oikeus unohdukseen".  

Kirjasta on hauska myös bongata asioita, jotka ovat ennallaan: niitä on hämmästyttävän paljon. Kuten työpaikkahierarkia ja se seikka, etteivät koneet hoida kaikkea, sillä:

"Tietokoneet eivät selvinneet maailman yleisestä epäselvyydestä. Valehteluun tarvittiin yhä ihmisiä."

Myös Pasilan asema on yhä olemassa. Tosi-tv on jo monta astetta pidemmmällä, mutta kirjat! Lapsi ihmettelee esinettä Teron kädessä.

- Mikä toi on? kuului heleä kysymys.
- Se on kirja. Se kertoo poliisikaksikosta, joka yrittää ratkaista rikoksia.
- Miksi te ette lue oikeita kirjoja?
- Mutta tämähän on ihan oikea kirja, ei se tämän oikeammaksi tule.
- Mun iskä sanoo, että viihteen takia ei pitäisi tuhlata hiiltä. Ne on ihan juppeja, jotka lukee paperisia kirjoja.

Hätkähdyttävä, mutta rauhallinen dystopia, joka herättää paljon ajatuksia. Aivan täysin Mäkinen ei nosta maailmaansa eläväksi tulevaisuuskuvaksi - kuten tuo 1980-luvun juppi-sanan käyttö särähtää vanhanaikaisuudellaan - mutta kirja on tekstinä sujuva ja helppolukuinen, kokonaisuutena arvokas ideakokoelma. Henkilöt eivät tule lähelle, ehkä tarkoituksella: he ovat paitsi ajallisesti kaukaisia - lapsenlastemme lapsenlapsia - myös jollain tavalla muovisia ja virtuaalisia, mikä tavallaan kuvaa hyvin heidän maailmaansa.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, arki-scifin ystäville, tajuntaansa laajentaville, Helsinki-kuvauksien ahmijoille. Ehdottomasti ei esimiehille tai johtoportaalle. Sillä he saattaisivat saada ideoita.

Muualla:  Kirsi kertoo kirjasta Twitterissä, Lukutoukka blogissaan. Ja blogini satavuotisessa historiassa ensimmäisen kerran linkkaan muotiblogiin, sillä Elisa koukuttui kirjaan. Totuuskuutio on blogi ja romaani, sanoo kirjailija.

Esa Mäkinen: Totuuskuutio. Otava 2015. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen.

Tämä teksti on vain verkossa. Tätä on mahdollista muuttaa jälkikäteen.