Kirjailija on niin taitava, ettei hänen tekstiinsä koskaan pety. Krohn saa pieneen sivumäärään mahtumaan maailmoja. Sekä tunnelmia ja hahmoja, jotka jäävät vaivaamaan.
Päähenkilö on töissä löytötavaratoimistossa, Kadotuksessa. Hänelle tuodaan mitä kummallisimpia tavaroita, tai oikeastaan mitä tavallisimpia, kuten parittomia kenkiä ja korvakoruja. Juhlarahan rasioita tai kulahtaneita sateenvarjoja. Kummallista on se, miten ne katoavat ja ajautuvat toimistoon. Mikä merkitys on tavaralla, alkaa lukija miettiä, ja teksti vastaa, ettei tavaraa ole ilman ihmistä.
"Tavara ei ole vain materiaa. Yksinkertaisinkin, vähäpätöisin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä."
Saamme lukea tarinan kunkin esineen katoamisen takaa. Se on vain osa isompaa kertomusta, josta lukija saa vain aavistuksen; loput voi itse kuvitella. Osa on selkeää, osa outoa, jopa pelottavaa. Katoamiset ja eri tarinoiden henkilöiden risteämiset tapahtuvat taiteiden yötä muistuttavassa irvokkaassa karnevaalissa. Erityisesti hätkähdytti tavata vanhentunut, virastaan pois joutunut Neiti Aika. Ja sitten ovat tietysti "he".
Krohnin taito on tuoda vaivaton tuntu omaääniseen ja hiottuun tekstiinsä, sen moniulotteisuudesta huolimatta. Katoaminen heijastuu paitsi tavaraan, myös ihmiseen yksilönä ja lajina. Onko muuten Kadotuksen kirjurikin kadonnut jostain?
"Usein, tänäänkin, olen varma siitä, että esineet ympärilläni ovat tietoisia läsnäolostani. Ne odottavat kuten minäkin odotan. Niiden hiljaisuus kuuntelee. Niiden hievahtamattomuus näkee."
Tekstin tummuus taittuu paikoin hiljaiseksi huumoriksi, kuten luovan kirjoittamisen kurssia vetävän turhautuneen kirjailijan tarinassa. Tai ironiseksi irvailuksi, kuten karnevaalin luonteen kuvauksessa. Krohnin mielikuvitus ei asetu realismin rajoihin, vaikka teema on selkeä: tuntemamme maailman tila.
"Kun ihmissuku häviää ja sen mukana ideatkin, suuret, pienet ja mielipuoliset, mitä jää jäljelle? Vain rojun ja tyhjien pakkausten määrätön massa. Se kelluu maailman merillä mantereiden kokoisina hitaasti kieppuvina roskapyörteinä. Se pyörii planeetan ympäri avaruusromun uusina vyöhykkeinä ja upottaa häviämättömiä hiukkasiaan ruokamullan ohueen, elävään vaippaan."
Hieno, ajatteluttava ja sopivasti häiritsevä teos.
Kenelle: Kummaa kestäville, taidokkaan kielen ystäville, maailman tilaa ja tulevaisuutta pohtiville.
Muualla: Luettua elämää sanoo, että Krohn vaatii ihmisiltä valpautta ja ajattelua: Mitä oikein olet tekemässä, ihminen? Lukuisa toteaa, että Krohn kirjoittaa jälleen uskomattoman hienosti ja viisaasti ja että hänen tekstinsä ovat aina uniikkeja.
Leena Krohn: Kadotus. Teos 2018. Kansi Marjaana Virta, taitto Jukka Iivarinen.
Päähenkilö on töissä löytötavaratoimistossa, Kadotuksessa. Hänelle tuodaan mitä kummallisimpia tavaroita, tai oikeastaan mitä tavallisimpia, kuten parittomia kenkiä ja korvakoruja. Juhlarahan rasioita tai kulahtaneita sateenvarjoja. Kummallista on se, miten ne katoavat ja ajautuvat toimistoon. Mikä merkitys on tavaralla, alkaa lukija miettiä, ja teksti vastaa, ettei tavaraa ole ilman ihmistä.
"Tavara ei ole vain materiaa. Yksinkertaisinkin, vähäpätöisin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä."
Saamme lukea tarinan kunkin esineen katoamisen takaa. Se on vain osa isompaa kertomusta, josta lukija saa vain aavistuksen; loput voi itse kuvitella. Osa on selkeää, osa outoa, jopa pelottavaa. Katoamiset ja eri tarinoiden henkilöiden risteämiset tapahtuvat taiteiden yötä muistuttavassa irvokkaassa karnevaalissa. Erityisesti hätkähdytti tavata vanhentunut, virastaan pois joutunut Neiti Aika. Ja sitten ovat tietysti "he".
Krohnin taito on tuoda vaivaton tuntu omaääniseen ja hiottuun tekstiinsä, sen moniulotteisuudesta huolimatta. Katoaminen heijastuu paitsi tavaraan, myös ihmiseen yksilönä ja lajina. Onko muuten Kadotuksen kirjurikin kadonnut jostain?
"Usein, tänäänkin, olen varma siitä, että esineet ympärilläni ovat tietoisia läsnäolostani. Ne odottavat kuten minäkin odotan. Niiden hiljaisuus kuuntelee. Niiden hievahtamattomuus näkee."
Tekstin tummuus taittuu paikoin hiljaiseksi huumoriksi, kuten luovan kirjoittamisen kurssia vetävän turhautuneen kirjailijan tarinassa. Tai ironiseksi irvailuksi, kuten karnevaalin luonteen kuvauksessa. Krohnin mielikuvitus ei asetu realismin rajoihin, vaikka teema on selkeä: tuntemamme maailman tila.
"Kun ihmissuku häviää ja sen mukana ideatkin, suuret, pienet ja mielipuoliset, mitä jää jäljelle? Vain rojun ja tyhjien pakkausten määrätön massa. Se kelluu maailman merillä mantereiden kokoisina hitaasti kieppuvina roskapyörteinä. Se pyörii planeetan ympäri avaruusromun uusina vyöhykkeinä ja upottaa häviämättömiä hiukkasiaan ruokamullan ohueen, elävään vaippaan."
Hieno, ajatteluttava ja sopivasti häiritsevä teos.
Kenelle: Kummaa kestäville, taidokkaan kielen ystäville, maailman tilaa ja tulevaisuutta pohtiville.
Muualla: Luettua elämää sanoo, että Krohn vaatii ihmisiltä valpautta ja ajattelua: Mitä oikein olet tekemässä, ihminen? Lukuisa toteaa, että Krohn kirjoittaa jälleen uskomattoman hienosti ja viisaasti ja että hänen tekstinsä ovat aina uniikkeja.
Leena Krohn: Kadotus. Teos 2018. Kansi Marjaana Virta, taitto Jukka Iivarinen.
Uskon, että tämä on niin upea lukukokemus kuin sinä kuvaatkin. Toivottavasti mahtuisi kesän lukulistalle.
VastaaPoistaKrohn vie oudoille mutta kiehtoville poluille, tykkäisit varmaan, Anneli!
PoistaHei, Tietokirjahaasteen päättymispäivä on tänään ja olen tekemässä koontia ensi viikolla. Koontiin olisi tulossa osaltasi ainakin Partasen teos, jonka olet listannut haasteet-välilehdellä. Jos jokin vielä puuttuu, ilmoitathan.
VastaaPoistaKiitos kun muistutit, Lukumato!
Poista