Hesari julkaisi vuoden 2018 esikoiskirjaehdokkaansa, mikä aina puhuttaa. Kymmenestä ehdokkaasta olen lukenut neljä (Ahokumpu, Savonlahti, Tolonen), ja lisäksi aloitin yhden, joka jäi kesken (Vanhatapio). Eeva Turusen riemukkaan neiti U:n ehdokkuudesta olen iloinen, samoin tämän Tolosen, vaikka tunnustan, että sekin meinasi ihan alkuun jäädä kesken.
Kirja on tyyliltään niin runsas ja yksityiskohtia kuvaileva, ja kertoo minulle niin vieraista asioista ja ihmisistä historiassa, että puhti oli loppua. Teki mieli hypähdellä kärsimättömänä eteenpäin. Mutta enemmän kuitenkin kiinnostivat aikakauden kuvaus, Helsinki-kuvaus ja painotyön menetelmien kuvaus, joten sinnikkäästi jatkoin, ja se kannatti.
Tarina alkaa hitaanpuoleisesti ja monin sanoin. Henkilöihin tutustuminen vie aikansa, samoin aikaan 1900-luvun alussa, jolloin olimme hallinnollisesti venäläisiä. Hieno ajan valinta, itsenäisyyden ajan sotamuisteluun kyllästyneelle. Arvostin sitä hetki hetkeltä enemmän. Silloin tapahtui paljon Suomelle tärkeää. Tämä on taustaa kaikelle, mitä myöhemmin on kerrottu.
Eetu on latoja, joka sai lapsena lukea ja käydä koulua, vaikka töitäkin olisi ollut. Vasta 11-vuotiaana hän aloitti työt kirjapainossa. Erikoista Eetussa on lukemisen lisäksi sekin, että hän saa näkyjä. Kyse ei ole kaatumataudista, hän sanoo, vaan jostain muusta. Selityksiä löytyy - tietenkin kirjoista.
"Ihminen on henki, eikä peräisin lihallisista vanhemmista. Henki on elännyt ennen syntymäänsä. Siitä tässä puhuttiin myös. Se on syntynyt monta kertaa. Jotkin henget ovat eläneet ennen yhdessä. Ne tunnistavat toisensa."
Mystisyys ja ajan muodikas teosofia-ajattelu on kuitenkin vain yksi vaikka tärkeä juonne hänen tarinassaan, joka vie kotitalosta Helsinkiin, Holmin kirjapainoon, ja lopulta ytimeen, Senaatintorin laidalle, jossa yhteiskunnalliset tapahtumat kärjistyvät. Venäjän tsaarinvaltaa kyseenalaistettiin, yhä suurempaa itsemääräämisvaltaa vaadittiin, erilaisten ideologioiden ja ryhmien voimin.
"- Niin kauan kuin on kyse paperista ja musteesta, voin olla mukana, hän sanoi. - Sille minä en voi mitään, jos te haluatte pelata aseiden kanssa, mutta minä en siihen lähde."
Kuohuva aika ei anna armoa, ja Eetu joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Kun hän rakastuu luokkansa yläpuolelle, naimisissa olevaan naiseen, menevät monet päätökset uusiksi. Tai mieluummin tulkitsen: selkenevät odottamattomalla tavalla. Mikä kuvaa ajan henkeä erinomaisesti. Ja tekee tarinasta jännittävän seikkailun, jonka lopputulemaa ei voi etukäteen arvata. Henkilöiden osalta siis. Historian osalta tiedämme, miten kävi.
Nimi Sokeisto viittaa kirjapainotekniikkaan. Kirjaimet ladottiin ennen fyysisinä kirjasimina riveihin, joihin painomuste tarttui, mutta myös tyhjille väleille oli oma "aakkostonsa", jota sanottiin sokeistoksi. Se loi rytmin ja esti näkyvien kirjainten heittelehtimisen painettaessa. Ilman tyhjiä tiloja oikeissa kohdissa teksti ei olisi luettava. Se mitä ei näe, on yhtä tärkeää kuin näkyvä, tuntuu kirjailija sanovan. Lopulta nautin kirjasta suuresti.
Kenelle: Suomen historian rakastajille, henkisyyttä etsiville, tarinoinnin, runsaan tekstin ja yksityiskohtaisten kuvausten ystäville, yhteiskunnan muutoksista kiinnostuneille.
Muualla: Anu ei näe kirjassa aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta sanoo tämän voivan hyvinkin olla merkki laadusta. Omppu pitää peukkua sille, että muuri Eetun ja hänen rakkaansa tarinan toteutumisen tieltä olisi murrettavissa ja elämän hyvä saavutettavissa.
Tapani Tolonen: Sokeisto. Otava 2018. Päällys, joka vie heti aikaan ja paikkaan: Timo Mänttäri.
Mitä jäi HS:n esikoislistalta puuttumaan? Marjo Vilkko ja Vilpitön sydän, ehdottomasti. Muita lukemattomia esikoisia tutkailen vielä syksyn mittaan.
Kirja on tyyliltään niin runsas ja yksityiskohtia kuvaileva, ja kertoo minulle niin vieraista asioista ja ihmisistä historiassa, että puhti oli loppua. Teki mieli hypähdellä kärsimättömänä eteenpäin. Mutta enemmän kuitenkin kiinnostivat aikakauden kuvaus, Helsinki-kuvaus ja painotyön menetelmien kuvaus, joten sinnikkäästi jatkoin, ja se kannatti.Tarina alkaa hitaanpuoleisesti ja monin sanoin. Henkilöihin tutustuminen vie aikansa, samoin aikaan 1900-luvun alussa, jolloin olimme hallinnollisesti venäläisiä. Hieno ajan valinta, itsenäisyyden ajan sotamuisteluun kyllästyneelle. Arvostin sitä hetki hetkeltä enemmän. Silloin tapahtui paljon Suomelle tärkeää. Tämä on taustaa kaikelle, mitä myöhemmin on kerrottu.
Eetu on latoja, joka sai lapsena lukea ja käydä koulua, vaikka töitäkin olisi ollut. Vasta 11-vuotiaana hän aloitti työt kirjapainossa. Erikoista Eetussa on lukemisen lisäksi sekin, että hän saa näkyjä. Kyse ei ole kaatumataudista, hän sanoo, vaan jostain muusta. Selityksiä löytyy - tietenkin kirjoista.
"Ihminen on henki, eikä peräisin lihallisista vanhemmista. Henki on elännyt ennen syntymäänsä. Siitä tässä puhuttiin myös. Se on syntynyt monta kertaa. Jotkin henget ovat eläneet ennen yhdessä. Ne tunnistavat toisensa."
Mystisyys ja ajan muodikas teosofia-ajattelu on kuitenkin vain yksi vaikka tärkeä juonne hänen tarinassaan, joka vie kotitalosta Helsinkiin, Holmin kirjapainoon, ja lopulta ytimeen, Senaatintorin laidalle, jossa yhteiskunnalliset tapahtumat kärjistyvät. Venäjän tsaarinvaltaa kyseenalaistettiin, yhä suurempaa itsemääräämisvaltaa vaadittiin, erilaisten ideologioiden ja ryhmien voimin.
"- Niin kauan kuin on kyse paperista ja musteesta, voin olla mukana, hän sanoi. - Sille minä en voi mitään, jos te haluatte pelata aseiden kanssa, mutta minä en siihen lähde."
Kuohuva aika ei anna armoa, ja Eetu joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Kun hän rakastuu luokkansa yläpuolelle, naimisissa olevaan naiseen, menevät monet päätökset uusiksi. Tai mieluummin tulkitsen: selkenevät odottamattomalla tavalla. Mikä kuvaa ajan henkeä erinomaisesti. Ja tekee tarinasta jännittävän seikkailun, jonka lopputulemaa ei voi etukäteen arvata. Henkilöiden osalta siis. Historian osalta tiedämme, miten kävi.
Nimi Sokeisto viittaa kirjapainotekniikkaan. Kirjaimet ladottiin ennen fyysisinä kirjasimina riveihin, joihin painomuste tarttui, mutta myös tyhjille väleille oli oma "aakkostonsa", jota sanottiin sokeistoksi. Se loi rytmin ja esti näkyvien kirjainten heittelehtimisen painettaessa. Ilman tyhjiä tiloja oikeissa kohdissa teksti ei olisi luettava. Se mitä ei näe, on yhtä tärkeää kuin näkyvä, tuntuu kirjailija sanovan. Lopulta nautin kirjasta suuresti.
Kenelle: Suomen historian rakastajille, henkisyyttä etsiville, tarinoinnin, runsaan tekstin ja yksityiskohtaisten kuvausten ystäville, yhteiskunnan muutoksista kiinnostuneille.
Muualla: Anu ei näe kirjassa aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta sanoo tämän voivan hyvinkin olla merkki laadusta. Omppu pitää peukkua sille, että muuri Eetun ja hänen rakkaansa tarinan toteutumisen tieltä olisi murrettavissa ja elämän hyvä saavutettavissa.
Tapani Tolonen: Sokeisto. Otava 2018. Päällys, joka vie heti aikaan ja paikkaan: Timo Mänttäri.
Mitä jäi HS:n esikoislistalta puuttumaan? Marjo Vilkko ja Vilpitön sydän, ehdottomasti. Muita lukemattomia esikoisia tutkailen vielä syksyn mittaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti