Vigdis Hjorth: Toisto

Kuten kirjan nimi sanoo, uutta asiaa emme lue. Hjorth on kertonut tarinansa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jo kirjassa Perintötekijät ja jatkanut aiheesta teoksessa Onko äiti kuollut. Pidin molemmista hurjasti: teksti ja tunne ovat väkeviä ja viiltäviä, vastauksia kiihkeästi etsiviä. Jaksanko vielä kolmannen?

Kyllä, sillä vaikka aihe on entinen, teksti viiltelee edelleen. Kuten kokemus, josta kerrotaan. Yleensä vierastan toistoa tehokeinona enkä ole suuri trauma- tai terapiakirjallisuuden ystävä, mutta Hjorth osaa tehdä sen kiinnostavasti siten, että puhe tuntuu suoraan lukijalle suunnatulta, aidolta. Trauman käsittely lienee juuri tuota, toistoa. Perheen kaltoin kohteleman tytön hätä aikuisena ja nimetön kauhu lapsena avautuvat entistä tarkemmin. 

"Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta. Palaan siihen yhä uudestaan ja uudestaan, ruumis muistaa ja kärsii ja ajattelee, ruumis tietää, ei järki."

Äiti on ollut vanhimman tyttärensä kasvattajana hysteerinen ja ylivalvova. Tiedämme, miksi: hän pelkäsi tytön heräävää seksuaalisuutta, heräävää muistia, seurauksia paljastumisesta itselleen ja perheelleen. Käsittämätöntä, ja ahdistavaa luettavanakin. 

Silti ihailen ilmaisua, mutta toivon, että Hjorth pääsisi seuraavassa kirjassaan jo pois tästä kurimuksesta ja pystyisi siirtämään kirjoitustaitonsa ja tunnekuvauskykynsä muihin aiheisiin, ehkä fiktioon. 

Kirjan kaunis ulkoasu, pieni koko ja nautittava suomennos toimivat hyvin lukemaan houkuttajina.

Vigdis Hjorth: Toisto. (Gjentakelsen) S&S 2024. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.