Niilo Sevänen: Ikitalven polku

Tarunhohtoinen Konstantinopoli vuonna 1007. Bardi Orfeus on taas juopotellut ja laahautuu palatsin hääjuhliin, jonne hänet on tilattu luuttua soittamaan. "Voi patriarkan pyhät partakarvat, olenkohan pahasti myöhässä?" 

Ainoa keikka aikoihin, eikä pahemmin voisi pieleen mennä: hänen sisarensa ja tämän pieni tytär Halla tarvitsevat apua, heti, sillä jostain syystä heitä ajetaan takaa, ja takaa-ajajat ryntäävät myös pitoihin, jonne sisko tyttärensä kanssa ryntää veljeään etsimään. 

Orfeuksesta ei ole juuri auttajaksi, mutta onnistuu viemään Hallan piiloon. Nuori mies ei ymmärrä, mistä on kyse. Maailma tuntuu muuttuneen hulluksi. Ikään kuin vuosien pakkaset eivät olisi koetelleet väkeä riittävästi! Edes eteläisessä Euroopassa ei kasva enää viinirypäle, ei helli aurinko, ja kokonaisia saaria on pyyhkiytynyt pois. Läntisen keisarikunnan keisari on kateissa, kaupungeista on tullut pakopaikkoja ja linnoituksia, joista ei pääse ulos vaikka haluaisi, muualla liikkuvat vain pedot ja lymyävät, epäilyttävät hahmot.  

" - On kulunut seitsemän vuotta maailman muuttumisesta, ja viime yönä taivaalle syttyi merkki. Kuin sininen tähti suoraan kaupungin yllä. Toreilla kuiskitaan, että Noidansilmä on taas avautunut. Sen paha katse kertoo tulevista vitsauksista. Antikristuksen saapumisesta."

Onko syyllinen kaikkeen paavi, Dublinin kuningas vai ristinpalvojat? Ja miksi Hallan - ja siten myös Orfeuksen - kannoilla juoksee susia? Ovatko Hallan unet vain unia vai pala toista todellisuutta?

"Orfeus veti polvet rintaan ja kätki kasvonsa, jotta ystävä ei näkisi hänen kostuneita silmäkulmiaan. - Tämä ei voi olla totta. Miksi näin tapahtuu minulle? Mitä minä olen tehnyt? 

- Maailma ei ole reilu, Aleksios sanoi myötätuntoisesti. - Mitä minä oikein teen? bardi kuiskasi tuskaisesti. - Minne minä menen?" 

Seurueeseen liittyy eräs kettu, eikä Orfeus ehdi juuri ihmetellä sitäkään outoa seikkaa, että he Hallan kanssa ymmärtävät ketun puhetta. Eläin vaikuttaa avuliaalta, mutta toisaalta, se on kettu. Mitä hulluutta! 

Toisaalla keisarinna Theofana etsii kadonnutta keisaria, poikaansa Ottoa. Kahden seurueen reitit risteävät molempien seuratessa erään avainhenkilön jälkiä. 

Upeasti upottava historiallinen fantasiaromaani keskiajalta ällistyttää: se tarjoilee vauhtia, vetoa ja kiinnostavia yksityiskohtia ja viittauksia tuttuihin myytteihin ja ikiaikaisiin tarinoihin. Ja nykyaikaankin, jos niin haluaa nähdä. Ilmaston äkilliset muutokset, Kiovan herruus, heimosodat...  Komeasti kerrottuna vieläpä, ihailen kielikuvia ja lauseita alusta asti, jossa igumeni käskee kirkossaan veli Gregoriosta viemään Hallan turvaan sielunturmelijoilta. 

"Sädekehien kruunaamat pyhimyskuvat katsoivat heihin kiihkoisan hurskauden vallassa."

Mielessä vilahtavat niin Orhan Pamukin Konstantinopoli-kuvaukset, JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka kuin Anneli Kannon Rottien pyhimys, josta muistuttavat huumori sekä mojovat kiroilut ja manaukset. "Voi Poseidonin pakarat! Sinä lihavan sian kusirakko! Voi jäätehisen perse!"

En ole innokas pitkien ja monimutkaisten fantasiasaagojen lukija, kuten Tolkienin, mutta tämän verran sietää ja kestää paremmin kuin hyvin, jännitys pysyy yllä. Selkeä verrokki kotimaassa on Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja, joka pureutuu suomalaiseen perinteeseen ja mytologiaan siinä missä Sevänen liikkuu muualla Euroopassa. Toisiaan hienosti täydentävä pari, sanoisin. Molempien tekijät ovat kulttuuriperinteet huolella opiskelleet. Hevimuusikko Sevänen kirjoitti aikoinaan kirjansa aiheesta novellin ja Insomnium-bändi teki siitä biisinkin, mutta pandemia-ajasta oli kerrankin hyötyä: tekstiä oli aikaa tehdä kirjan verran, ja lisäosia on tulossa. Tuskin maltan odottaa, sillä niin paljon juonenkulkuja jää kutkuttavasti auki. 

Kautta kapisten näätien, sinä historiaviihteestä nauttiva, kannattaa kipittää lukemaan!

Niilo Sevänen: Ikitalven polku. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.