"Vartalo luodaan kosketuksin ja sanoin, sitä ei näe peilistä, eikä sen ulottuvuuksista saa tietoa mittanauhalla."
Kirja ei kuitenkaan ole niin fyysinen tai yksioikoisen mies-naissuhteinen kuin kuvittelin Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -jakson katsottuani (yhtä paljon puhutaan, uidaan ja kirjoitetaan kuin rakastellaan), eikä lainkaan nolostuttava tai rivo, vaan sanoiltaan ja lauseiltaan kaikkiaan kaunis.
"En pidä siitä että lihalliset aistikokemukset nostetaan muiden kokemusten yläpuolelle, Juhani sanoo ilalla.
--- Todellisuus on ihan kaikkialla yhtä täysi, yhtä eloisa sen kaikissa yksityiskohdissa, mutta eri tavoin, muistoissa, muistojen muistelemisessa, siinä kun ei menekään minne aikoi. Ei kävely rakastajan luokse ole pienempää kuin rakastelu, eikä ajatus Pariisista Pariisia vähäisempi, sillä harvemmin Pariisi on Pariisissa."
Komeat lauseet ilahduttavat Viikilän tapaan, unenomaisen tunnelman terävinä herättäjinä. Henkilöt miettivät suhdettaan, ihmisyyttä, aikaa ja sen kulumista, tarpeitaan ja toiveitaan... Avoimia toisilleen he eivät missään tapauksessa ole, eivätkä varsinaisesti miellyttäviä ja ihania ihmisiä muutenkaan. Kukapa olisi. Lopussa katsotaan kaikkea hyvin iäkkäin silmin. Silloin eivät salaisuudet enää haittaa, vaan näkymiä hämärtävät muut seikat.
"On olemassa kaksi elämäntarinaa, tosiasiallinen, ja se jonka on muistilleen sallinut."
Kaikkien lauseiden ajatuksesta en saa kiinni. Vaikka nautin siitä, mitä saan, ja arvailen teoksen perimmäistä sanomaa, jotkut lukijalle asetetut koukut ärsyttävät. Liian viisasta viisastelua? Liian hiottua ja pitkälle mietittyä luettavaksi? Kirjailijasta on moneksi: Engelin kaupunki ihastutti, Taivaallinen vastaanotto riemastutti, tämä herättää ristiriitaisempia tunteita. Ehkä se on tarkoituskin. Esimerkiksi loppujakso, mitä se kertoo?
Ehkä on tarkoitus osoittaa, että kaikki on katoavaista, mutta siitä, mitä on, kannattaa kertoa. Ehkä viesti on se, että merkityksellinen asia voi olla ajallisesti lyhyt tai yhden merkin mittainen, silti elämää määrittävä. "...ihmiset voivat viettää kymmenentuhatta tuntia yhdessä ilman että mitään muuta tapahtuu kuin solujen rapistumista."
Ehkä hiotuille ajatuksille on vain pitänyt luoda kehyskertomus. Vai oliko kertomus ennen lauseita - en tiedä, mutta ajan kulumiseen ja hiekan valumiseen voin samastua. Ja moni ajatus on luja, kuten:
"Juhani sanoi että jokaisessa suhteessa osa sen hyvyyttä on kuvittelun ja suopeiden ajatusten tulos, ja se osa suhteesta poistuu sen loputtua."
"Kirjan ei tarvitse olla kovinkaan hyvä, jotta siitä voi saada tunteen, että on elämänsä tärkeimpien asioiden äärellä."
P.S. Hieno kansi kertoo myös tarinan.
Kenelle: Kauniin kielen ystäville, hiottujen ajatusten ja aforismimaisen tekstin ihailijoille, ristiriitaisia suhteita miettiville, vanhenemista pelkääville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti