Andréi loikkasi jo nuorena länteen, mutta Sveta ei halunnut jättää kotipaikkaansa, kieltään, sukulaisiaan, kaikkea rakasta ja tuttua. Veli halusi tulevaisuuden, eikä hän sellaista nähnyt synnyinmaassaan. Edessä oli vain pimeää, jatkuvaa köyhyyttä ja kurjuutta rankasta työnteosta huolimatta, elossa pysyttelyä. Hän rakentaisi itselleen ja sisarelleen uuden elämän muualla. Veljeään kymmenen vuotta nuorempi Sveta pyrki aikuistuttuaan vaikuttamaan oloihin sisältä päin, vaikka kansalaisaktiivisuus on diktatuurissa hengenvaarallista. Molempien ratkaisujen taustat ja seuraukset kirjailija avaa ymmärrettävästi, kipeästi. Ja siksi on kerrottava myös 1990-luvusta, jolloin sisarukset olivat pieniä. Isä on poissa, äidistä ei ole huolehtimaan lapsista, jotka eno otti hoiviinsa säästääkseen heidät lastenkodilta. Hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin.
"Andréi näkee ihmisten huolet rahojen ainaisesta riittämättömyydestä, pelon huomisesta. Huolet levittäytyvät jokaisen kotiin, koululuokkaan, tyhjään rahapussiin, palkkalappuun, jota voisi käyttää sytyttimenä, jos vain puita löytyy kotoa, jos vain löytyy koti.
Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kun vain halutessaan jotain."
"- Mutta minä en halua elää missään muualla. Heta moi krai. Tämä on minun kotini.
Sveta on ehdoton. Hän ei koskaan pettäisi maataan ja lähtisi. Vaikka eno ei ole onnistunut antamaan hänelle rakkautta, hän on opettanut hänet rakastamaan omaa paikkaansa maailmassa."
Poskia alkaa poltella häpeästä tarinaa lukiessa. Millaisessa lintukodossa me Suomessa olemme saaneet elää, kun sitä vertaa tuohon maahan, jota ovat jatkuvasti riepotelleet naapurivaltiot ja monenlaiset ismit. Valituksen aiheemme tuntuvat mitättömiltä, tuurimme uskomattomalta. Miten näin erilaisia todellisuuksia voi olla, ei kovinkaan kaukana meistä? Koko kuvan saamiseksi on loikattava hetkeksi myös 1940-luvulle, mummon lapsuuteen ja nuoruuteen.
"Kuuntelijat olivat jo tottuneet agitaatioihin. Jo useamman vuosikymmenen ajan he olivat istuneet pitkien työpäiviensä jälkeen tässä samassa salissa kuuntelemassa eri isäntämaiden edustajia. Heitä oli opetettu olemaan kuuliaisia ja kiitollisia. Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella."
Viiksekkäistä vallanpitäjistä kansalaiset eivät ole vieläkään päässeet, eivätkä köyhyydestä tai pelolla ja väkivallalla johtamisesta, kuten uutisista tiedämme. Kuin aika olisi siellä pysähtynyt loputtomaan itseään toistavaan kehään, siinä missä monet maat ovat saaneet nauttia maailmansotien jälkeisestä hyvinvoinnin ja talouden kasvusta sekä henkisestä vapaudesta.
Vaikka sisältö on järkyttävä, kirjailija yhdistää sen komeaan kerrontaan niin taidokkaasti, että pahimmatkin asiat sulautuvat tarinan vuohon. Kuvaus on kuitenkin tarkkaa ja kaunistelematonta. Soudakovalla on ihmeellinen taito yhdistää nämä ääripäät, kuten nähtiin jo esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät. Yksinkertaistan: hän iskee lukijaa nuijalla päähän niin, ettei tämä edes huomaa iskua heti.
Maan tapahtumat ovat totta, henkilöt tietääkseni fiktiivisiä. Toden tuntu on kuitenkin vahva ja muodostuu yksityiskohdista. Tehdään paljon töitä, syödään ja juodaan, tavataan sukulaisia, nuoret opiskelevat ja seurustelevat. Ruokaperinne on vahvasti esillä, aterioita ja niiden raaka-aineiden hankintaa kuvaillaan runsaasti. Köyhässä maassa on aina kasvatettu itse, säilötty, hapatettu, hillottu.
"He juovat vadelmahillolla maustettua teetä ja syövät naliskeneja, blinikääryleitä, joiden sisällä on kermaista rusinarahkaa."
Oman kielen, kirjassa nimeltä mova, säilymisestä on saanut taistella: usein perinteinen kieli mielletään valtapiireissä vanhanaikaiseksi ja maalaiseksi, niin Valko-Venäjälläkin on ollut, kai on edelleen.
Lapsista ja vanhuksista pidetään hyvää huolta, perheyhteys on vahva. Ehkä siksikin, että se usein katkeaa väkivaltaisesti, kun asialla on milloin mikäkin valloittajamaa tai jopa omat kansalaiset, jotka valvovat diktatuurin toteutumista. Ihmisiä viedään tietymättömiin tai tapetaan mielivaltaisesti. Karmea perinne.
Tällä taustalla Andréin ja Svetan yhteys on entistä merkittävämpi. Säilyykö se, miten he pärjäävät valintojensa kanssa? Onko vaihtoehtoja? Kirja on loputtoman surullinen, mutta toisaalta ei toivoton, virittelee jotain uutta. Tekstinä se on taidokas, kuten sanottu, vie tunnelmasta toiseen kauniisti ja kertoo hämmästyttävän paljon maltillisessa reilun 300 sivun määrässä. Tiheää mutta vetävää.
Kenelle: Naapurimaiden politiikkaa ihmetteleville, poliitikoille, opettajille, opiskelijoille, ulkomaille suuntaaville, Euroopan lähihistoriasta ja nykyisyydestä kiinnostuneille, kielen ja kerronnan ihailijoille, sukututkimusta harrastaville, monikulttuurisissa yhteisöissä työskenteleville ja asuville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti