Jenny Erpenbeck: Kairos

Saksalainen Erpenbeck on arvostettu, Booker-palkinnonkin napannut kirjailija. Pidin kirjasta Mennä, meni, mennyt: ilmestymisajankohtanaan (suomennos 2019) se tuntui hyvin tärkeältä ja pakolaisongelma polttavalta. Kunnes sen jälkeen maailmanpolitiikka suorastaan räjähti käsiin, ja saimme vielä suurempia ongelmia. 

Nyt Erpenbeck kirjoittaa lähihistoriasta, Berliinin muurin murtumisen ajoista, 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alusta. Itä-Saksassa syntynyt ja asunut Katharine muistelee kirjan nykyhetkessä tuota aikaa ja suhdettaan Hansiin, häntä 34 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, johon nainen rakastui oikopäätä, 19-vuotiaana. Ei lupaa hyvää, mutta Katharine ei välittänyt: hän halusi olla yhtä Hansin kanssa, arvosti ja kunnioitti tätä, rakasti miehessä kaikkea, niin hän kertoo, hiusten otsakiehkurasta varpaisiin. Heillä on yhteinen sanasto, yhteinen kokemuspankki, jota vaalitaan. 

"Saattaisi olla parempi sinulle, jos et ripustaisi sydäntäsi ihan kokonaan siihen mieheen.
Luuletko, että minä olen hänelle aivan kuin muutkin, joita hänellä on ollut?
Ei aavistustakaan. Mutta silti, vaikka et olisikaan.
Katharina tietää, että André oli joskus yhdessä naimisissa olevan naisen kanssa.
He antavat meille aina vain palasen elämästään, mutta meille he ovat kaikki."

Mikä sai Hansin rakastumaan Katharineen? Nuoruus, kauneus, runsas seksi, mutta myös tytön kulttuurinen ja poliittinen tietämys sekä tämän alttius ja spontaanius, arvelen. Molemmat ovat hyvin tunteikkaita rakastumisessaan. Heidän ajatuksensa tuntuvat menevät täysin yhteen, kuin romanssi olisi ollut väistämätön kohtalon tuoma onni.

"Tämä jatkuu niin pitkään kuin sinä haluat, Hans sanoo.
Katharina nyökkää. Jos saa vain nähdä miehen. Niin usein ja pitkään kuin mahdollista. Kaikki muu on hänelle yhdentekevää."

Mutta asetelma ei ole tasa-arvoinen. Katharina on nuori nainen, joka heittäytyy tunteisiinsa, itkee ja nauraa paljon, kun taas Hans on jähmeämpi. Eikä miehellä ole aikomustakaan erota vaimostaan ja pojastaan - vaikka Ingrid kyllä saa tietää suhteesta, eikä se tosiaankaan ole ensimmäinen kerta. Hansilla on riittänyt sivusuhteita, jopa erääseen suomalaiseen, Marjutiin. Kumpikaan ei kuitenkaan halua kaataa kulissia ja mukavasti järjestettyä elämäänsä. (Millainen esimerkki Hansin ja Ingridin pojalle, Ludvigille!) 

"Ilman avioliittoa loppuisi vaara, salaaminen, loppuisivat kaipuuta tuottavat olosuhteet, jotka eivät ole heidän rakkautensa sisältö mutta jotka pitävät sen käynnissä ja hereillä. --- Avioliitto, joka sotii rakkauden olemassaoloa vastaan, on samalla rakkauden ravinnonlähde. Ja mikäli Hans on rehellinen, niin myös päinvastoin."

Kuin vanha hähmäinen setämiesaika ja uusi aika muurin kaatumisineen kohtaisivat? Hansin vallanhalu ja valvonta Katharinaan kasvaa, hän testaa tyttöä, haluaa tietää kaikki tämän ajatukset. Ja jos ja kun Katharina tekee virheen, Hans ei anna sitä anteeksi.  

Itäsaksalaisten maailma alkaa avautua länteen; aiemmin tarvittiin matkustuslupa, jonka sai vain tiettyihin maihin vankoin perustein. Esimerkiksi Katharina käy kurssilla Unkarissa ja vierailee lännen puolelle muuria sattumalta jääneen isoäitinsä luona. On kiinnostavaa lukea kuvausta ensimmäisistä länsireissuista, monta ihmeteltävää asiaa! Ja yhdessä pari käy - ei niin ihastusta nykyisin nostattavasti - Moskovassa. 

Mutta suhde kohtaa lopulta muurin, josta ei taida olla pääsyä yli eikä läpi. Rakkaustarina on silti tosi ja molempien elämää järisyttävä. Erpenbeckin - ja siis suomentaja Pajusen - lauseet ovat tiiviitä ja täysiä, niitä ei voi lukea tiukasti keskittymättä, eivätkä ne aina avaudu sittenkään. Siksi kirja tuntui raskaalta lukea, eikä aihekaan ole kepeä. Melkoinen syväsukellus saksalaiseen lähimenneisyyteen.

Kenelle: Lähihistoriasta kiinnostuneille ja idän ja lännen eroja etsiville, rakkaustarinaa hakeville, ikäeron merkitystä suhteessa pohtiville, tiiviin ja painavan ilmaisun ystäville. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi 2025. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Koskiluhdan talossa Pohjanmaalla eletään tavallista maalaiselämää. Johannes ei puhu sotakokemuksistaan, ja heillä menee hyvin Kertun kanssa, joka kertoo:

"Se katsoo silmiin ja hymyilee. Ajatus susta auttoo jaksamahan sen ryssänhelvetin. Niin se silloin sanoi, kun tuli takaisin kuolemasta tai sieltä jostakin ja silloin minä tiesin, että rakkaus kestäisi kaiken. 
- Otatko lisää kaffia? minä kysyn."

Kunnes arki navettatöineen ja kolmen lapsen hoitamisineen muuttuu karmealla tavalla. Yksi lapsista kuolee. Kerttu suistuu syvään suruun. Ja masennukseen, sanottaisiin nykyisin. Hänkin haluaa kadota. Pelkään Kertun puolesta. Kertun ja Johanneksen avioliiton ja heidän lastensa puolesta. Kertun on vaikea iloita sisarensa Ailin avioliitosta, kun kaikki tuntuu murenevan.

"Ilta pehmenee, sävelet käyvät haikeammiksi. Senni-täti hyppyyttää Sakaria polvellaan, äitee kerää astioita pöydästä. Alakoski soittaa vielä, viimeiset vieraat viipyilevät pihassa. Anni juoksee ympäri puutarhaa, keinuttelee helmoja ja nauraa.
Kuva on niin hauras, että se saattaaa milloin tahansa repeytyä. En uskalla hievahtaakaan, etten rikkoisi mitään. Minä istun tässä, vähän sivussa elämästä, eikä kukaan huomaa, vaikka hetken itkisin.
Mumma ottaa tukea pöydästä ja nousee ylös. Sen askel on ihmeen kevyt, aivan kuin kesäillan lempeys olisi lievittänyt lonkan kolotusta. Pyyhin kyyneleen poskeltani. Mumma laskee kätensä käteni päälle ja huokaa hiljaa.
- Ailin elämä on vasta aluus. Ilootahan silloon ku ilo tuloo kotia, ei se niin usein käy.
Katson mummaa enkä uskalla kysyä, että miksei se onni koskaan jää asumaan."

Kerttu lähtee Sennin luo Vaasaan. "Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle." Kaupunkiin oppii pian, muutama päivä jatkuu ja jatkuu. Kahvilaan tarvitaan apua, Kerttu ottaa itselleenkin yllätykseksi pestin, oppii asiakaspalvelua ja ruotsin kieltäkin.

"Kahvihuoneen kello naksahtaa tasaan, näytelmä käynnistyy. Vanhat rouvat käyvät kahvihuoneessa mihin tahansa aikaan päivästä, mutta mieluiten aamuisin, jolloin heidän levollinen ulkomuotonsa, kiireettömyytensä, ehtymätön lompakkonsa hymyilee lempeää hymyä työväen ylle. Aika ja rahat eivät koskaan jakaannu tasan."

Lapsen kuolema on maailman surullisin aihe, ja Nivukoski kuvaa surua niin pakahduttavasti, että kirjaa ei voinut lukea kuin pätkä kerrallaan. Suru velloo, hellittää hetkeksi ja yllättää jälleen voimallaan. Selviääkö Kerttu siitä koskaan? Tuskin, mutta suru muuttuu ajan myötä, asettuu osaksi ihmistä ja olemista, tulkitsen. Mutta aikaa se vie. Tunnelmanluojana kirjailija on vaikuttava.

Hienosti taitava sanankäyttäjä kuvaa myös yhteisön voimaa, kannattelua ja tukea, jonka pelkään meidän päivinämme hiipuneen kuvatusta, tai sitä ei kaikkialla ole ollutkaan, kuten pohjalaisessa perheessä ja kylässä kirjassa on. Pelottava, surullinen kirja - joku voisi sanoa jopa surussa vellomiseksi - mutta tarjoaa se pilkahduksen toivoakin. Ja paljon rakkautta. Olisinko ottanut lukuun, jos olisin tiennyt aiheen ennalta, mietin. Olisin, kirjailijan taitojen vuoksi. Mutta en kiellä helpotusta päästyäni kirjan loppuun.

Kenelle: Surukuvausta etsivälle, pohjalaisuudesta kiinnostuneille, lähihistoriaa lukeville, komean kielen ystäville, raskaita tunteita sietäville.

Kirja on kolmas Koskiluhdan perheestä kertovaa sarjaa. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä tämän kirjan lukemiseen, mutta niistä saa taustaa Kertun ajalle.

Ensimmäinen osa kertoo Kertun vanhempien, etenkin äidin, tarinaa: Nopeasti piirretyt pilvet
Toisessa osassa kertoja on nuori Kerttu: Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt. Otava 2025. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen. Kuva peltolakeudesta Matti Puotvaara, Museovirasto.

Dekkariviikko 2025: Tuomas Niskakangas: Kotka

Toimittaja, kirjailija Niskakangas ilahdutti jännityksen ystäviä esikoiskirjallaan Roihu vuonna 2021. Jostain syystä en päässyt kiinni toiseen osaan, Miekkaan (liian monimutkaisia poliittisia kuvioita?), mutta kolmas, Kotka, on roihumaisen vetävä.

Leo Koski on Suomen entinen pääministeri, jolla on korkean tason tuttavia. Hän pyrkii elämään Washingtonissa rauhassa ja sivussa politiikasta, mutta se ei onnistu, sillä hänen pieni tyttärensä siepataan alhaisissa aikeissa: jos Koski ei vaikuta Yhdysvaltojen päätökseen erota Natosta, tyttö uhataan surmata. 

Miehen ei auta kuin astua jälleen maailman päättäjien piirin ytimeen. Yhdysvaltojen presidentti, mahtipontinen ja arvaamaton Chester Tyler yritetään surmata, ja Koski joutuu selvittelemään asiaa saadakseen tyttärensä takaisin. Vaakakupissa painaa myös Naton säilyminen, sillä Venäjä on valmis hyökkäämään Suomeen heti, kun amerikkalaiset jättävät puolustusliiton. 

"Kun Putin murskasi Venäjän orastavan demokratian, hän loi pelikirjan yksinvaltiutta janoaville johtajille."

Varoittivatko tiedustelupalvelut tosiaan päättäjiä Venäjän aikeista jo ennen Ukrainaan hyökkäystä, kuten kirjassa tapahtui, miettii lukija. Ja moni muu kirjan kohta nostattaa hiuksia pystyyn: voisiko tämä olla oikeastikin mahdollista?

Hurjan pelottava ja vielä ajankohtaisempi trilleri nyt kuin ilmestyessään viime keväänä, ilmeisistä syistä. Vauhdikas meno vetää tehokkaasti mukaansa, ja Washingtonin kaupungin ja maan hallinnon toimien kuvailu on kiinnostavaa.

Sarjan aloittanut teos Roihu.

Tuomas Niskakangas: Kotka. Otava 2024. 

Kirjablogien Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka. 

Dekkariviikko 2025: Donna Leon, Keigo Higashino

Komisario Guido Brunetti ratkoo kinkkisiä rikostapauksia kotikaupungissaan Venetsiassa. Luin sarjaa alkuvuosina, sitten kiinnostus suuntautui muualle. Guido tuntuu kuitenkin hyvin tutulta edelleen, kun nyt pitkästä aikaa hänen luokseen palasin. Vanhoja tuttuja ollaan!

Toinen vanha tuttu vierailee Brunettin luona tämän työpaikalla. Elisabettan äiti oli ollut ystävällinen köyhälle Brunettin perheelle miehen lapsuusvuosina, tuonut ruokaakin. Siksi Guido tuntee olevansa palveluksen velkaa Elisabettalle, joka tulee kysymään neuvoa askarruttavassa asiassa. Tytär Flora on naimisissa miehen kanssa, jonka suhteen anoppi on huolissaan. Mies, Enrico Fenzo, oli säikäyttänyt Floran kummallisilla puheillaan. Ehkä jopa tehnyt jotain pahaa? Voisiko Guido hieman selvitellä tämän asioita? Ei poliisina, vaan ystävänä?

Hämmästyttävää kyllä, Guido suostuu. Pidin alkuasetelmaa teennäisenä: ei rikosta eikä edes kunnon epäilyä, ja silti komisarion arvovallalla hän muutaman kollegansa kanssa - mainittakoon erityisesti velhotaitomainen signorina Elettra - tarttuu toimeen. Eikö heillä ole oikeita tapauksia tutkittavana? Ilmeisesti ei, sillä näennäisesti viattomasta keskustelusta lähtee vyörymään tapahtumasarja, jossa vihdoin päästään kuin päästäänkin rikoksiin saakka.

"Brunetti oli törmännyt urallaan monet kerrat samanlaiseen rakkauden ja tuhon repivään ristiriitaan, ja tapausten järjettömyys ja niiden paljastama parantumaton itsekkyys oli aina yhtä pelottavaa." 

Alku oli siis hidas, ja ehdin ajatella, että ehkä kustantajan ja kirjailijan olisi aika antaa sarjalle lopullinen armonisku, onhan Donna Leon kirjoittanut sitä jo lähemmäs 30 vuotta, ja ikääkin kirjoittajalla alkaa jo olla. Mutta tarina piristyy myöhemmin. Näin jopa väläyksiä Donna Leonin kuulusta älystä ja tarkoista havainnoista, Brunettin ajatuksin:

"Hän kääntyi Calle Del Traghettolle, jatkoi ripeästi imbaracaderolle ja ehti ykkösen vaporettoon juuri, kun laivamies veti porttia kiinni. Kun vaporetto lähti kohti San Marco et Bacinoa, Brunetti leikki, että rakennukset liikkuivat, rullasivat ohitse tutussa kronologisessa sekasorrossaan: gotiikkaa ja myöhäisrenesanssia vieri vieressä nojaten rennosti bysanttin, välissä pieni kanava ja sen jälkeen valtava hotelli, sitten lavea puutarha, jonka lukemattomat ruusut kiipesivät huonosti restauroidulle barokkiseinälle. Minkä selväjärkisen säännön perusteella tällainen olisi voinut olla normaalia, hän tuumi." 

Kuten sarjaan kuuluu, Venetsialla on tärkeä rooli. Kuvaukset kaduista, aukioista ja väylistä nimiltä mainiten on perusteellista, mutta varmasti antoisaa Venetsia-faneille (joihin en kuulu, pidin kaupunkia siellä käydessäni sekavana, rappeutumisessaan surullisena, haisevana ja hullun kalliina). Mutta kiva oli bongata joitakin tuttuja paikkoja tekstistä. 

Kiinnostava hahmo sarjassa on Guidon vaimo Paola. Hän työskentelee yliopiston opettajana, kirjallisuuden, totta kai. Kotiolot ovat ennallaan Paolan perintö-palazzossa, mutta lapset ovat jo isoja. Tytär Chiara asuu vielä kotona. Italialaiseen tapaan, ymmärtääkseni, Paola valmistaa ruokaa useita kertoja päivässä, varsinaisen työnsä ohella. Miehen ei tarvitse osallistua kotitöihin, mikä ihmetytti ja ärsytti lukijaa. Guidon vaimohan on, kuten moni tietää, rikkaan ja ylhäisen perheen tytär - päinvastaisista oloista kuin mies itse. 

Yhdistäviä tekijöitä toki on, kuten kiinnostus kulttuuriin ja vanhaan kirjallisuuteen. Harvassa kodissa puhutaan perheen kesken vaikkapa antiikin näytelmistä, kuten tässä. Opin muun muassa kiinnostavan kirjallisuustermin: hopeahaarukkaromaanit. Tiedätkö, mitä ne ovat? Paola kertoo miehelleen niiden olevan "englantilaisia 1800-luvun romaaneja, joissa on loputtomasti kuvauksia sekä oikeasta että väärästä käytöksestä sosiaalisissa tilanteissa." Tämä selvä! 

Kaikkien käytös on moitteetonta, keskustelu sivistynyttä, vastapainoksi rikoskomisarion työlle. Jossa pitää selvitellä myös se rikoustapaus.

Donna Leon: Hyvän nimissä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. (Give Unto Others). Suomennos Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2024.

Ja pari sanaa japanilaisesta Keigo Higashinosta: hän kirjoittaa mainioita, länsimaisesta rutiinista poikkeavia dekkareita, joissa pääpaino on hoksaamisella ja yllätyksillä, ei mäiskimisellä ja voimankäytöllä. Vaikka luonnollisesti dekkarissa aina joku joutuu kuolemaan. Tunnustuskin saadaan:

"Kenties se tuntuu teistä omituiselta, mutta minkäpä sille mahtaa, että asiat todella menivät niin. Jos kysytte, miksi tein silloin niin tai tuolloin en tehnyt noin, niin en osaa itsekään sanoa muuta kuin etten tiedä. Henkinen tilani ei ollut normaali."

Pahan asialla kieputtaa lukijaa kirjailijan kuoleman tutkintaan niin syvälle, että pää on pyörällä: siis kuka oikeastaan on pahis ja kuka ei? Etsivä Kaga tutkii asiaa, muttei ole vakuuttunut itsekään lopputuloksesta, vaikka kaikki on selvää.

"Ehkä olin vain harhaluuloinen, kypsymätön sekä poliisina että ihmisenä. Sekin oli täysin mahdollista. En kuitenkaan halunnut päättää tutkintaa epätyydyttävässä mielentilassa."

Ehkä lukija jo hieman väsyi päättymättömän tuntuiseen kieputukseen aivan loppupuolella, mutta kaikkiaan lukeminen oli viihdyttävää, suorastaan riemukasta. Mainio löytö kustantamolle, tämä kirjailija. Ja suomennos on hienoa suomen kieltä lakoniseen, japanilaiseksi mieltämääni tapaan.

Keigo Higashino: Pahan asialla. Punainen silakka 2024. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Dekkariviikkoa kirjablogeissa vetää Kirsin kirjanurkka.

Annastiina Heikkilä: Rakkaus ja armo

Kirjailija heittää lukijan syvään päätyyn jo kirjansa nimellä yhdistämällä kaksi valtavaa käsitettä. Jos yhdistelmä tuo mieleen hengellisyyden, tuntemus on aivan oikea. Sillä Rebekka epäilee kadonneen veljensä Simon liittyneen Neitsyt Mariaa palvovaan uskonlahkoon Ranskassa. 

Rebekka on rakentanut elämänsä Pariisiin, mutta ei voi hyvin. Hän työskentelee ylellisessä hotellissa - Le Grand Paris, joka on oikeasti olemassa - ja harrastaa vapaa-aikanaan synkkyyttä. Hän ei pääse yli veljensä menetyksestä, ja muitakin olemassaololle keskeisiä haasteita on. Vanhemmista Helsingissä ei ole apua, sillä välit ovat aina olleet etäiset, veljen katoamisen jälkeen vielä vaikeammat.

"Siitä syksystä asti Rebekka oli ajatellut usein kuolemaa. Omaa kuolemaansa, metromatkustajien ja ohikulkijoiden myöhempiä kuolinsyitä, kauan sitten kuolleita sukulaisia. Hän oli lukenut kuolinilmoituksia ja käynyt hautajaisissa. Katsonut elokuvia, joissa oli peruuttamattomalla tavalla onneton loppu. Rebekasta tuntui, että kun menetystä katsoi tarpeeksi etäältä, se muuttui kauniiksi. Kai hän toivoi samalla löytävänsä hahmon omalle kaipaukselleen, sille rinnan seudulle asettuneelle kivikovalle möykylle, joka teki hengittämisestä vaikeaa."

Kun Rebekka tapaa Célinen, jonka sisko on kadonnut Simon tavoin, hän päättää lähteä etsimään siskoa ja samalla veljeään. Mitä heille on tapahtunut, ovatko he vielä olemassa, hengissä, vankeina, mieleltään järkkyneinä harhoissa eläen vai vapaaehtoisesti paossa maailmaa, aidon uskon hengessä?

Marian kerrotaan ilmestyvän kerran kuussa Elisabethille, joka on perustanut maaseudulle oman oudon seurakuntansa tiukkoine hierarkioineen ja sääntöineen. Yhteisöön solahtaminen ei käy helposti, mutta toisaalta Rebekka on lahkolle otollinen kohde ja uskottava jäsen omien haavoittuvuuksiensa vuoksi. Jäsenet tekevät fyysistä työtä maatilalla ja lahjoittavat varansa yhteiseen käyttöön. Vaikka Rebekka on tervejärkinen, lukija alkaa huolestua tämän puolesta. Löytääkö hän etsimänsä vai jotain aivan muuta? 

"Lahjoitukset kasvoivat tärkeiden tapahtumien kuten Marian ilmestymisen lähestyessä. Ne myös runsastuivat, kun Pyhältä äidiltä odotettiin neuvoa tai parannusta. Tuntui oudolta, että rahalla pystyi parantamaan mahdollisuuksiaan tai korottamaan asemaansa. Toisaalta niinhän se toimi lähes joka paikassa." 

Kirja kuvaa hienosti lahkon lumoa ja sen uhkia, jopa hengenvaarallisuutta, käy ilmi.

"- Sinun täytyy sanoa se ääneen, Elisabeth kehotti. - Kertoa, mitä olet tehnyt. Muuten et voi saada sovitusta eikä veljesi voi saada rauhaa. 
Rebekka tunsi hengityksensä tihentyvän.
- Yritän vain auttaa sinua. Kerro, mitä tapahtui.
- En ole varma, mitä...
Hän ei osannut jaksaa lausetta.
- Sinä tunnet syyllisyyttä, kannat sitä mukanasi. Mistä se johtuu?
Elisabeth kuulosti kärsimättömältä.
Rebekka sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei halunnut vastata. Hän halusi pois koko tästä huoneesta, josta loppui happi."

Erikoinen ja kiinnostava aihe, josta kirjailija kertoo uteliaisuutta nostattavasti. Vihjailua on jopa yllin kyllin ja joitakin sanavalintoja jäin pohtimaan, mutta toimittajataustaisen kirjailijan oma ääni on tuore ja kynä sujuva. Tapahtumat etenevät loogisesti, välillä jännittävästi, välillä toteavasti - jos uskonlahkosta puhuttaessa sanaa "looginen" voi käyttää. 

Asioita ei selitetä puhki raskaalla psykologialla, vaan Rebekan kokemuksilla, osin myös oikeudenkäyntipöytäkirjoilla. Dekkarimaisuus yhdistyy psykologiseen romaaniin, joka on tavallaan myös matka- ja kasvukertomus. Kirjailijan Ranskan tuntemus ja tuore kulma siitä kertomiseen on virkistävä sekoitus, joka maistuu ranskalaisuuden ja suomalaisuuden hienostuneen kirpeältä cocktaililta. Toivottavasti saamme tätä lajia kirjoittajalta lisää. Uskon, että myös tietokirjapuolella hänet vielä tavataan. Yksi kirjailijan vahvuus onkin tiedollinen tausta, minkä toimittajan ammatti tuo mukaan. Myös Rakkaus ja armo perustuu osin tositapahtumiin, vaikka on kokonaisuutena fiktiota; mielikuvitusta, jota faktat ovat siivittäneet. Hyvä lähtökohta romaanille. 

Annastiina Heikkilä hyödynsi Ranskan-tuntemustaan myös esikoisromaanissaan Vapaus valita kohtalonsa. Aiemmin hän on kirjoittanut tietokirjat Miksi Ranska raivoaa - Macron ja keskiluokan kapina ja Bibistä burkiniin - totuuksia ranskatarmyytin takaa. 

Mieleen tuli myös Tuire Malmstedtin kirja Kaikki valta maan päällä, joka kuvaa uskonnollisia kultteja Suomessa. Aloitin jo sitäkin, vaikuttaa tosi kiinnostavalta! Ja kenestäpä muusta sekään alkaisi kuin Mariasta.  

Annastiina Heikkilä: Rakkaus ja armo. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen. 

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Perhe- ja työläisromaanien lajia jatkaa Soili Pohjalainen, jonka kirjat lukeva kansa on ottanut omakseen, aiemmista kirjastovarausten määristä päätellen. Arkisen inhimillisyyden, osuvan havainnoinnin ja karhean komiikan sävyt tuovat tarinat lähelle lukijaa. 

Kirja käynnistyi minulle hieman kangerrellen, ehkä kirjoittajallekin, sillä päähenkilöksi hän on laittanut kirjailijan, joka haluaa palavasti kirjoittaa, mutta sisältö on hakusessa, ehkä taidotkin, arvelee minäkertoja. 

"Yritän hyväksyä, että epäonnistun jokaisessa lauseessa. Yksikään kirjoittamani virke ei koskaan tavoittaisi kuvaamansa kohteen olemusta täydesti, tarkasti, kirkkaasti ja todesti. Sanat ampuvat aina ohi, parhaimmillaankin vain lähelle ääriviivoja."

Mikä sysää silti kirjoittamaan? Uutinen tulevasta lapsenlapsesta ainakin on yksi motivaattori, joka käynnistää muistelut omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikesta häpeästä ja noloista tilanteista, joita pahempaa hän ei lapsena tiennyt.

"Luokassa kaikki aikani menee vahtimiseen. Vahdin, etten tee itseäni naurunalaiseksi, etten joudu vääränlaisen huomion kohteeksi, ettei mahani murisisi äänekkäästi. --- On toisenlaisiakin, niitä, joiden mielestä koulu on ihanaa ja jotka uskaltavat ottaa valinnaiseksi musiikkia ja jotka laulavat koulun juhlissa. Koulu on suunniteltu sellaisille, ei minunlaisilleni."

Auts. Mikä on minunlainen, mistä se on kasvanut? "Äidin mielestä minä olen liian laiha ja siivoan liian usein. Tiedän, etten ole sellainen tyttö, jollaisen äiti haluaisi. Minä olen itkuinen ja vatvon asioita." 

Hän kertoo, että äiti ei ottanut itseään "niin tosissaan kuin isä". 

"Hän voi toimia väärin, eikä hän pelästy sitä, järkyty omasta heikkoudestaan. --- Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä virheettömiä. Kova työihminen oli korkein ihanne.
Isä haluaa kieltää, karsia ja pestä pois pahan. Pahaa ei saa puhua, pahaa ei saa sanoa eikä ajatella. Vain täydellinen kelpaa, eikä oikeastaan sekään, mutta täydellinen ja virheetön on melkein hyvä. Tyytyväinen ei saa olla koskaan."

Siinä sitä taustaa kerrakseen. Lisätään tähän vielä mummot. Nainen ihmettelee, miten hänen tyttäristään on tullut niin viisaita, hän kun ei itse koe sellainen olevansa. Vauvaa odottava vanhempi tytär etenkin. "Heti perään häpeän, että hän on niin kypsä ja viisas ja minä niin surkea paska." Jälkimurrosikä, arvelee tytär, eikä lähde mukaan äitinsä dramatiikkaan. 

Kertojan omaelämäkertamainen jutustelu jatkuu muistojen ja nykyhetken vaihdellessa. Ja kertojan tunnetilojen. Elämä on surkuhupaisaa farssia, sanoo hän, ja äitiys on asia, jossa voisi aina olla parempi. (Paljon parempi, tuumii hän itsestään.) Pohjavire on kuitenkin lämmin ja rakastava, katse omiinkin vanhempiin iän myötä muuttuu. 

Ihmisen kokoinen katsaus erääseen elämään ja ikään. Turhaan oli minäkertoja huolissaan; kirjoittajan taidot ovat tallella. Kirja sopii naisille eri elämänvaiheissa ja miehille, jotka heitä haluavat ymmärtää. Ja heille, jotka eivät hae pinkkiä todellisuuspakoa, vaan etsivät aitoa kokemusta. 

Lue myös Soili Pohjalainen:

Ihon alla

Valuvika

Käyttövehkeitä (Kalevi Jäntin palkinto ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas 2016)

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Atena 2025. Kansi Elina Warsta.