Deborah Levy: Uiden kotiin

Yllättäen lukupinooni ilmestyi kiinnostava pieni kirja, joka on kevyestä ulkoasustaan (144 s.) huolimatta vahva tujaus luettavaa.

Deborah Levy on englantilainen, pääosin näytelmiä ja runoja kirjoittanut kirjailija, jonka romaani Swimming home oli Booker-ehdokkaana 2012. Se on tänä vuonna käännetty suomeksi, onneksi, voi todeta, ja ilmeisesti on toistaiseksi ainoa suomennos Levyn tuotannosta.

Karmeaa ajankohtaisuutta lukemiseen tuo Nizzan viimeviikkoinen isku, sillä siellä ollaan kirjassa. Promenade des Anglaisilla käveleskellään, rantaravintoloissa oleillaan. Päähenkilö Joe, joka muuten myös on näytelmä- ja runokirjailija, on vuokrannut vaimonsa Isabelin ja tyttärensä Ninan kanssa lomahuvilan, jossa he majailevat ystävineen. Mukaan tulee yllätysvieras, Kitty, Joen fani, joka häiritsee pariskuntien rutiineita pahasti.

Tarinan sävy on tumma, ja tulkitsen sen myös ironiseksi. Nuo hyvinvoivat ihmiset ensimmäisen maailman ongelmineen! Kirjailija kuvaa heitä tarkasti ja kipeän osuvasti. Heillä on periaatteessa kaikki hyvin, mutta kuitenkaan mikään ei ole hyvin. Sekopäinen Kitty on ainoa, joka tunnustaa sen avoimesti paitsi itselleen myös muille, ja psyykenlääkityksensä äkillisesti lopettaneena käyttäytyy hämmentävästi.

Perusajatus on tyytymättömyys ja yleinen elämänpettymys sekä keinot, joilla tätä tunnetta voi vältellä, on se sitten metsästäminen, työhön tai viinaan uppoaminen tai aviopuolison pettäminen.

"Elämä on elämisen arvoista vain, koska toivomme, että se muuttuu paremmaksi ja pääsemme kaikki turvallisesti kotiin."

"...Claude eli toivossa, sillä niin kuin hän Jurgenille sanoi, missä muussakaan sitä saattoi elää?"

Minua ärsytti tuo asenne sen verran, että vertaudun iäkkääseen Mrs. Sheridaniin, "jonka mielestä ihmisten piti kärsiä todellisia vastaankäymisiä ennen kuin heidän sopi mennä päästään sekaisin." Tämä huvitti, vaikkei kirjassa olla lainkaan pilke silmäkulmassa. Tosin melko koominen on myös rastatukkainen talonmies Jurgen, joka vannoo puhtaiden elämäntapojen ja luonnonmukaisuuden nimeen, mutta polttelee huolettomasti hasista ravintoloitsija Clauden kanssa.

Nina, 14-vuotias, oppii ja tarkkailee - hän ei liene vielä menetetty tapaus. Mutta hänelläkin on jo monta salaisuutta, monta kipeää kohtaa: "...kuin Ninan jalanpohjassa olisi aina ollut pikkuruinen lasinsirpale, joka vaivasi hieman mutta jonka kanssa hän pystyi elämään." Kunpa hän saisi sirpaleet pois jaloistaan ajoissa, toisin kuin vanhempansa! Ja oppisi uimaan elämänsä aalloilla, kuten kirjan nimi ja tapahtumien sijainti meren ja uima-altaan äärellä vihjaa.

Tekstin voisi hyvin kuvitella näytelmäksi, roolit on jaettu selkeästi. Tekstissä risteilevät syvät tunteet ja ristiriidat: itsekkyyden ja välittämisen rajat, nähdyksi tulemisen tarve ja yksityisuus, aikuisuuden ja lapsuuden rajat. Pinnalla vai pinnan alla? Mikä on sallittua rajanylitystä, tuntuu kirjailija pohtivan. Kittyn käytös voi olla hätähuuto, mutta onko se näkyvänä vakavampi kuin hätä, joka on sullottu niin syvälle, ettei se näy?

Älykäs, taitavasti punottu ja vakava pienoisromaani, joka herättää ärsytystä ja mietittävää. Toimii siis erinomaisesti. Lopulta lienee kyse siitä, miten selvitä karikoista, joita väistämättä vastaan tulee, kullekin erikokoisina. Myös hieno käännös ja virheetön teksti.

"...menneisyys kulkee ja kuiskailee mukanani joka ikinen päivä."

Kenelle: Älyllisen psykologisen romaanin ystäville, vakavaan tarttuville, pienoisromaanien suosijoille.

Muualla: Maisku haltioitui. Mestarillinen helmi, sanoo Ulla. Morre ei oikein pitänyt, Tuijaan tarina upposi (kiitos kirjan lainasta!). Surrealismin surinaa kuulostelee Omppu ja väreilee kylmiä väreitä. Kerronnallisesti erittäin vahva, sanoo Krista.

Deborah Levy: Uiden kotiin. Fabriikki Kustannus 2016. Suomennos Laura Vesanto. Ulkoasu Outi Vihlman, kannen kuvat Galina Gallo.

Helmet-haasteen 2016 kohta 16: Kirja josta et ole ikinä kuullut aikaisemmin.

Postaus on osa Naistenviikon lukuhaastetta, jota emännöi Tuijata.
Logo: Niina Tolonen.

Minna Rytisalo: Lempi

Naistenviikko* on hyvä aloittaa hyvällä. Lempi on hurmaava kirja.

Mutta Lempin itsensä hurmaavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Häntä rakastetaan ja vihataan, ikävöidään ja inhotaan. Millainen hän oikeasti oli? Ja mikä on "oikeasti", kenen silmin katsottuna?

Minna Rytisalo on sijoittanut romaaninsa Lapin sodan aikoihin. Viljami rakastuu Lempiin, kauppiaantyttäreen, kauppareissulla tietysti. Tietämättä mihin ryhtyy ja miksi ryhtyy. Mutta rakkaus oli totta, olihan?

"...ja minä olin vapisevakätinen poikanen, untuvikko ja hontelo vasa, ennen kuin teit minusta miehen."

Elli on aputyttö, jonka Viljami palkkaa parempiin oloihin tottuneen vaimonsa avuksi, kun tämä suostuu kosintaan ja muuttaa Viljamin omin käsin rakentamaan tupaan. Ellin ansiosta Lempin ei tarvitse tehdä raskaita töitä, ei karheuttaa siloisia suloisia käsiään. Ei edes silloin, kun Viljami joutuu sotimaan tai kun perhe kasvaa. Elli osaa ja jaksaa tehdä kaiken, mutta se ei riitä. Kun kohtalot kääntyvät yllättäviin suuntiin, Elli joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin kukaan arvaa. Joutuu, pääsee, saa ottaa tai ottaa luvatta. Mikä on riittävästi, mikä on ehdottomasti liikaa?

"Mikään hänen silmissään ei liikahda. Tajuan, että hän etsii joka paikasta sinua, ja kekäleenkuuma raivo nousee sisälläni." 

Lempin sisko kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan. Sisko rakastui saksalaiseen sotilaaseen, kuten monelle kävi, ja seurasi miestä Saksaan, jolloin kuulumiset kotoa jäivät satunnaisiksi. Kirjeenvaihto on ainoa yhteydenpitokeino, kehno ja epävarma sodan sekavuudessa. Hän tottunut siihen, että muut jäävät Lempin varjoon - sisko itsekin - mutta onko hän se, joka lopulta tuntee tämän parhaiten? Siskon kertomus sinänsä hänen omine kohtaloineen on iso tarina tarinan sisällä, ja kuvaa aikaa näkökulmasta, jota harvoin näkee.

"Ihminen voi kuolla monella tavalla. Meitä peittää vain ohut, hentoinen iho, joka ei suojaa enempää kuin harsoinen verho ikkunaa kiveltä."

Kauniisti ja mukavan jutustelevasti kerrottu haikeanjännittävä, mustanpuhuva tarina rakkaudesta ja ihmismielestä. Kieli on ajankuvassa uskottavaa (sana "pääläri" muuten toistuu usein, piti oikein googlata, mikä se mahtaa olla), tarinan käänteet yllätyksellisiä ja rajuja. Sodan aiheuttamassa kaaoksessa voi tapahtua mitä vain, eikä rakkaus ole suinkaan aina kaunista. Se voisi olla tämän kirjan alaotsikkona, niin monia erilaisia rakastamisen muotoja seurauksineen se ehtii kuvata.

Henkilöt on mietitty omanlaisikseen harkitusti annostellen, yksityiskohdilla herkutellen, muttei liikaa sanoittaen eikä selitellen; pidän siitä, että lukija saa itse täyttää aukkoja, kunhan niitä ei ole niin paljon, että tarinasta tulee liian mystinen. Kirjan tärkein anti kuitenkin on vahva tunnelma, joka on käsinkosketeltavan tiheä ja vaikuttava. Siinä on jotain ajatonta, jonka uskon toimivan myös lukijalle, joka ei kiinnostu sota-ajasta (joka toimii tässä vain näyttämönä, ei siis ole sotakirja) tai kielen ihailusta. Ihminen on ihminen, hyvässä ja pahassa, oli aika mikä hyvänsä. Omaäänisen esikoiskirjailijan uralle toivon mitä parhainta jatkoa! Pidin myös konstailemattomasta kannesta, joka ei lupaa mitään, mitä ei voi pitää - ei selittele sekään. Vaikka tarinassa:

"Asiat menivät kuitenkin aika lailla eri tavalla kuin toivottiin tai luultiin."

Kenelle: Laadukkaan suomiproosan ystäville, romantiikan ja jännityksen yllättävää yhdistelmää arvostaville, kauniista kielestä nauttiville, nostalgista tarinankerrontaa kaipaaville.

Muualla: Todella hieno, toteaa Henna Hemulin kirjahyllystä. Huikea tunnelataus, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Bleue Kirjapolkuni-blogissa ei oikein innostunut, kun taas Villis iloitsi tutun bloggarin kirjasta ja sanoo sitä lähes täydelliseksi. Lempi lopetti Jaanan kuivan kauden lukemisessa ja yllätti iloisesti Mari a:n. Amma selätti lukemisen turmiolliset lähtökohdat ja sanoo kirjaa vuoden tapaukseksi. Hienovireinen, kaunis, rujo, sanoo Pienen kirjaston Katri. Lillin kirjataivaassa kirja koettiin pohjattoman surulliseksi. Hehkuu ja kipunoi, kuvailee Kaisa-Reetta. Väkevää pohjoista, herkkää pehmeyttä, kuvaa Kannesta kanteen -Kaisa, ja häneltä sekä googlaamalla löytyy lisää linkkejä.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016.  Kustantajan lukukappale. Kirja on kaupoissa viikolla 30/2016.

* Postaus on osa Naistenviikon lukuhaastetta, jota emännöi Tuijata.
Logo: Niina Tolonen. Oma tulokulmani viikolle ovat naisten naisista kirjoittamat kirjat.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Aloin lukea tätä trilleriä illalla, ja jo parin minuutin jälkeen tukka alkoi nousta pystyyn - tai siis oikeastaan vaakaan, koska luin sängyssä. Samalla hetkellä kun ällöttävän jännittävästi alkaneessa tarinassa tuli oikein ilkeä kohta, mieleeni jysähti lukijakollegan (en muista kenen) varoitus: Älä lue tätä kirjaa illalla, jos et voi lukea sitä saman tien loppuun saakka. 

Juuri tätä virhettä olin tekemässä! Läiskäytin kirjan äkkiä kiinni ja vaihdoin rauhallisempaan unta saadakseni. Jääkaksosia uskalsin jatkaa vain työmatkalukemisena. Vaikka kirjan tunnelmaa itse kaikin keinoin vesitinkin, sai se edelleen aikaan kylmiä väreitä, jopa aurinkoisena kesäaamuna.

Tarina sijoittuu Skotlantiin: Sarah ja Angus ovat menettäneet toisen kaksostyttärensä onnettomuudessa ja päättävät muuttaa uuteen ympäristöön, aloittaakseen puhtaalta pöydältä nyt yksinäisen tyttärensä kanssa. Mutta pöytä on kaikkea muuta kuin puhdas, käy ilmi. Tytär oireilee oudosti, ja myös vanhempien suhde on kovalla koetuksella, kun pinnan alle lakaistut paineet alkavat purkautua. Merkilliset tapahtumat seuraavat toistaan ja muuttuvat yhä merkillisemmiksi, sitä mukaa kun toisiaan epäilevät ja salailevat aviopuolisot yrittävät saada arkensa sujumaan, siinä surkeasti epäonnistuen. Vai tuleeko uhka kuitenkin jostain muualta?

Puitteet ovat täydelliset kauhuun: yksinäinen majakkasaari hurjasti myrskyävän veden ympäröimänä; salaisuudet ja mielenjärkkymiset; ulvova koira; hädässä oleva lapsi, joka on täydellisen kaunis ja niin identtinen kuolleen kaksosensa kanssa, etteivät vanhemmat ole varmoja, kumman ovat haudanneet... Kuin kirjailija olisi tieten tahtoen kerännyt kaiken keksimänsä kammottavan yksiin kansiin.

Uskottava se ei tietenkään ole pätkän vertaa: jo perusasetelma nostaa kulmakarvoja, matkan varren tapahtumista puhumattakaan. Mutta uskottavuus ei liene genren tavoite, ja tyyli pitää linjakkkaasti alusta loppuun, ilman notkahduksia, mistä pisteitä. Teksti juoksee vaivatta, eikä siihen tule kiinnitettyä juuri huomiota - toimii siis. Yksi "sitten"-sana minua vaivasi käännösmäisenä (ilmeisesti alkuperäinen lause on ollut tyyliin come on, then), siinä kaikki. Sisällössä ärsytti äidin lässytys lapselle, joka on kirjan alussa 7-vuotias: hän puhuu tytölle kuin idiootille (ja tekee muutakin typerää äitinäkökulmasta ajatellen). Mutta kai päähenkilökin saa joskus mokata, ja tässä mokataan moneen kertaan perusteellisesti.  

Vaikka tunne oli välillä kuin leffassa, jossa tekisi mieli huutaa turhautumisesta päähenkilön typerästi astellessa yksin juuri sinne minne ei pitäisi, on tarina aidosti pelottava. Ja lisäksi ällöttävä, kamala ja koukuttava. Pelottavan tehokas. Tällainen on kiva lukea silloin tällöin, muttei usein. Muista alun varoitus.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset. Otava 2016. Suomennos Oona Nyström. Kustantajan lukukappale.

Kenelle: Kauhua kaipaaville, kiiltokuviin kyllästyneille, realismista rasittuville, nopealukuista kesätrilleriä etsiville.

Muualla: Krista ei pettynyt. Kirjosieppo olisi tarvinnut epäuskottavuuksien unohtamiseen alkoholia. Kirja sai Annikan hengityksen huuruamaan. Hienoa ammattilaisuutta, toteaa Kirsi kirjailijasta, josta hän kertoo blogissaan tarkemmin - esimerkiksi sen, että herra on kirjoittanut aiemmin nimellä Tom Knox. Tuijan kirja sai miettimään sote-palveluitamme ja kriisiterapiaa. Jori yllättyi kirjan tiukasta otteesta lukijaan. Finaali on loistava, sanoo Leena Lumi ja muistelee Rosamund Luptonin Sisar-kirjaa. Kaisa Kannesta kanteen suosittelee ja antaa lisää linkkejä.

Kesäkuulumisia blogistaniasta

Bloggaaja tapasi Juhani Ahon (feat. Tatu Kokko)!

Loman viimeinen päivä - mutta ei edes harmita, niin mukavasti viimeiset kolme viikkoa ovat menneet mökillä, turuilla ja toreilla pienten ja isojen sukulaisten kanssa. Ja Kuopiossa osallistuin kirjabloggaajien suviajoihin, joihin Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria, Tuulevin lukublogin Tuulevi, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, DesdemOna-blogin Johanna ja Kirjanurkkauksen Satu olivat järkänneet kahdelle päivälle kirjallista ohjelmaa. Erinomaisen ja tarkan raportin reissusta löydät Kirsin kirjanurkasta. Kiitos Kirsille ja kaikille muille osallistujille ja etenkin järjestäjille ikimuistoisesta kokemuksesta, joka alkoi, ällistyttävää kyllä, Juhani Ahon tapaamisella! Kuulumisia vaihdoimme rautateistä ynnä muista ajan ilmiöistä iloisen ja kohteliaan Ahon kanssa sen minkä hämmennykseltämme kykenimme.

Kuopio on loistava kirjallisen matkan kohde, saimme havaita - kohteita ja nähtävää kauniissa kaupungissa riittää. Kävimme Minna Canthin salongissa (osaisivatpa huonekalut puhua, huokailimme haikeina) Kuopion korttelimuseossa ja pahoittelimme Kanttilan talon kehnoa tilannetta (ei taida löytyä keltään rahaa entisöintiin), kurkistelimme Sirpa Kähkösen kirjoihin tunnelmia luoneita paikkoja, vierailimme Minna Canthin patsaalla ja haudalla - tämä tietysti myöhään illalla - sekä söimme hyvin ja runsaasti ensin omalla kirjallisella piknikillämme ja myöhemmin tunnelmallisessa ravintola Kummisedässä.

Kirsi Pehkonen ja Marja-Leena Tiainen

Ja tapasimme kuopiolaisia kirjailijoita! Pitkän linjan kirjailija Marja-Leena Tiainen, myös näyttelijänlahjoja omaava Tatu Kokko ja etenkin nuortenkirjoja kirjoittanut Kirsi Pehkonen kertoivat meille työstään. Olipa kiinnostavaa! Ja harmittavaa sikäli, että vaikka kuvittelen lukevani paljon, joudun aina huomaamaan, kuinka vähän loppujen lopuksi tunnen hienoja kotimaisia kirjailijoitamme ja kuinka paljon mielenkiintoista luettavaa menee täysin ohi. Onneksi nyt sain vähän paikkausta Savon suunnasta, josta tulee runsaasti etenkin laadukasta nuortenkirjallisuutta. Tuo genre on minulle aika vieras, sekin asia pitäisi ehdottomasti paikata. Olemmehan koko maankin tasolla kunnostautuneet tässä lajissa näyttävästi. Ainakin tapaamieni kirjailijoiden kirjoihin varmasti tulee tutustuttua tämän jälkeen.

Nuorten lukemista edistämään Tatu Kokko on perustanut myös YouTubeen kanavan, jossa voi kuunnella kirjaa julkisuuden henkilöiden ääneenlukemana! Koska kukapa nuori ei käyttäisi YouTubea. Mainio idea, josta toivottavasti leviää laajasti tieto opettajille ja muille nuorten kanssa työskenteleville ja sitä kautta varsinaiselle kohderyhmälle!

Näimme Kuopiossa myös Aapelin muistomerkin Ollinpuistossa sekä kävimme asiaankuuluvasti Pikku Pietarin kujalla, jossa itse Pietarikin tuli vastaan (ei ollut laulutuulella juuri silloin). "Hyvän tuulen voima" -muistomerkin on tehnyt Kari Juva.

Tiedättehän lukumaratonit, joissa ideana on lukea sovitun ajan puitteissa niin monta sivua kuin sielu sietää? Kirjabloggarit järjestävät niitä muutaman kerran vuodessa, ja kesämaraton alkaa jo olla käsite. Tänä vuonna vuorokauden mittaiseen kesämaratoniin osallistuu ennätysmäärä bloggaajia, yli 80! Huikea määrä, huikea yhteisö, ja vaikka itseltäni tämä meni reissuilun takia ohi, on toisten maratoonausta kiva seurailla. Tarkemmat tiedot osallistuvista blogeista löytyvät haaste-emännän Minnan Ja kaikkea muuta -blogista. Tsemppiä maratoonareille, vielä viime hetkillä, ja rispektiä hurjille lukijoille!

Lukumaratonien historiasta kertoo Hanna Kirjainten virrassa: alun perin maailmalla keksittyä Readathon-haastetta kokeiltiin meillä suomiversiona jo vuonna 2012, Hanna ensimmäisten joukossa. Satu esitteli idean suomalaisille lukijoille 2011.

18.7. alkavalla naisten viikolla blogistania täyttyy aiheen mukaisista postauksista, Tuijan emännöimänä. Itselläni on jonossa monta naisen naisista kirjoittamaa kirjaa: Laura Lähteenmäkeä, Minna Rytisaloa, Raija Orasta... Viikon kuluttua niistä ja muista lisää niin paljon kuin ehdin bloggailla!

Heinäkuun lopussa blogeihin tulossa on myös jo perinteinen Klassikko-haaste, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilen vetämänä. Olen sanonut lukevani Thomas Mannin Taikavuoren, joka on tiiliskivi, ei ymmärtääkseni ihan helpoimmasta päästä enkä ole edes aloittanut kirjaa vielä, apua! Kuinka käy, se nähdään 31.7. Jos muuten lukuhaasteet ylipäänsä kiinnostavat, niistä löytyy lista Haastavaa lukemista -blogissa.

Antoisaa kirjakesän jatkoa niin bloggaajille, kirjailijoille kuin kaikille lukemisesta kiinnostuneille! Tässä lajissa ei tekeminen lopu eikä tapahtumia puutu, kuten huomaatte, oli vuodenaika mikä tahansa!

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saanan isä on turvallinen ja varmantuntuinen kuin iso Volvo, jolla isä ajelee. Bisnesmies, autokauppias ja yrittäjä, jolla on talo Etelä-Suomessa, mökki Lapissa, kaksi lasta ja vaimo. Alun perin hyvinvoivasta perheestä puolet häipyy tarinassa, jossa Saana muistelee lapsuuttaan 1980-luvulta alkaen, autotalossa kasvamistaan ja aikuistumistaan.

"Loppuelämäni minä rakastan kaikkein eniten uuden auton tuoksua ja kitalaessa maistuvaa bensan hajua."

Isän tyttö Saana on, toisin kuin Veli, isoveli, joka uhmaa jo pienestä isän arvoja. Ihan normaalia nuoren pojan touhua ainakin alkuun. Mutta jossain vaiheessa jotain menee pieleen. Isän auktoriteetti perheessä alkaa murtua, vaimo on tyytymätön miehen lisääntyvään juopotteluun ja lopulta lähtee. Samoin tekee Veli.

Esikoiskirjan teksti on napakan sujuvaa, dialogi luontevan kaunistelematonta, ja ajankuva piirtyy lukijan mieleen selvästi. Pienen Saanan huomiot vaihtuvat teini-ikään ja nuoreen aikuisuuteen. Kirjoittaja ei selittele, mutta kertoo nasevasti niin, että lukija voi lisätä rivien välit itse.

Ajan kuluminen näkyy myös tuotemerkkien kautta: ultima thulet ja sarpanevat ruokapöydässä vaihtuvat Big Maceihin ja Saarioiseen, lelukorin My Little Ponyt Mirja Pyykön katsomiseen ja popin kuunteluun, Sabrinasta Alangon veljeksiin asti. Isä tykkäsi tietysti Junnu Vainiosta.

Moni kohta hymyilyttää: Kake Randelinin kasetti ("Nyt pienemmälle se koilotus!), Hiacen täydellinen toimivuus (viittaus kirjan nimeen), isän reippaat otteet ja sananparret: "Köyhyys ei ole ilo, vaikka se joskus naurattaakin". Henkilöitä ei ole paljon, joten jokaisella on tärkeä roolinsa Saanan maailmankuvan muodostumisessa.

"Repa sanoo rengashallin nurkassa kiukutellessaan usein, että niin tai näin ku teet, ni aina menee perseelleen kumminki."

Niinkö se on? Mitä oikein tapahtui, etenkin Velille? Ihmisen parhaat hetket ja pahimmat tragediat koetaan perheessä, tuntuu kirjailija sanovan. Siinä ei ole mitään erityistä, ja kuitenkin kaiken muuttavaa. Monet meistä ovat selvinneet perheestä huolimatta tai sen ansiosta. Kirja tarjoaa monta tarttumakohtaa, joista meistä jokainen saanee jostain kiinni, vanhempana tai lapsena. Tai vaikka Hiacen käyttäjänä, mikä minulle toi nuoruuden elävästi mieleen. Oli setää ja poikaystävää, joiden kautta tuohonkin ilmiöön tutustuin. Ja autot ylipäänsä: kirjassa on muun muassa herkullinen kohta, jossa annetaan luonnehdinta eri automerkkien suosijoista.

Pohjalainen kuvaa perhe-elämää tytön näkökulmasta mukavan nostalgisesti, hauskasti ja koskettavasti, mutta ei valittavan vaikertavasti eikä naurettavaksi tekemällä. Psykologiset analyysit jäävät lukijan omaksi huoleksi. Arvostan asennetta ja selittelemättömyyttä sekä erinomaista tekstin juoksua, joka tekee lukijan työn helpoksi. Voi liikuttua, huvittua ja kaihota, arkisissa ympyröissä. Ja mitä kaikesta seuraa: joskus se hienhajuinen Volvokin on myytävä. Sujuva ja sympaattinen kotimainen esikoinen, jota voi suositella myös miehille.

Kenelle: Suomalaisen perhekuvauksen ystäville, perushyvän kotimaisen proosan kaipaajille, kummallisuuksia kaihtaville, täpäkästä tykkääville.

Muualla: Muhevia tilanteita, sanoo Tuijata. Ronskia, paikoitellen mustaa huumoria, sanoo Hesarissa Arla Kanerva.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena 2016. Kansi: Jussi Karjalainen.
Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: ruksaan kohdan Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. Koska autot.

Anthony Doerr: Davidin uni

Kustantajalta oli oiva veto julkaista Doerrin esikoinen vasta suursuosioon nousseen Kaikki se valo jota emme näe -kirjan jälkeen: saattaa olla, että tämän lukemisen jälkeen kynnys seuraavaan tarttumiseen olisi ollut isompi, sillä tämä ei ole helposti lukaistava tarina.

Davidin unessa on paljon samoja elementtejä kuin Valossakin: viehättävyys, monipolvisuus, mielikuvituksen kutkuttelu ja erityisesti luonto, tuo outo lainmukaisuus ja fysiikka, joka palloa ja sen asukkaita pitää koossa. Kirjan nimi suomeksi on osuva. Hydrologi David Winkler nimittäin näkee unia, etenkin yhtä tiettyä, joka sysää hänet outoon kohtaloon, jättämään vaimonsa Sandyn ja pienen tyttärensä Gracen, vaikka he ovat onnellinen perhe. Syynä on tulva, jolta pakenemalla David ajattelee pelastavansa tyttärensä hukkumiselta - jos uni on enne.

David matkaa Clevelandista, Ohiosta, Saint Vincentiin Karibialle, ja myöhemmin Alaskaan.

"- Olo on kuin Einsteiden astronautilla, Winkler sanoi. - Sellaisella, joka matkaa valon nopeudella ja palaa Maahan, ja kaikki hänen ennen tuntemansa ihmiset ovat ikääntyneet tai kuolleet. Hänellä on, hetkinen, jäljellä yksi tyttärentytär? Mutta nainen on niin vanha, ettei edes muista häntä. - Naaliyah katsoi häntä tuimasti. - Tuo on naurettavaa."

Valon sijaan tässä tutkitaan vettä. Vettä joka pitää elossa, vettä joka tappaa. Joka kylmenee lumikiteiksi, jäätyy mikroskooppisen pieniksi jääkiteiksi, tappavanteräviksi jääpuikoiksi tai valtaviksi jäävuoriksi, ja sulaa, haihtuu ja tiivistyy, mutta ei koskaan katoa.

"...niin kauan kuin muistia oli ollut, ihmiset olivat kantaneet sitä jossakin sydämensä sopukassa: ajatusta, että kotinamme on ikivanha merenpohja. Me kannoimme sitä pelossamme, että hukumme, ja tarinoidessamme esivanhemmista, jotka selvisivät tulvista."

Kylmyyttä David kokee myös, ystävänsä tyttären Naaliyahin kanssa Alaskassa: tyttö opiskelee hyönteistutkimusta, ja he viettävät niukan talven pakkasessa. Luulen, että pakkaseen tottumattomille tuo osuus on antoisampi, meille suomalaisille siinä ei ole samanlaista eksotiikkaa. Mutta arvatkaa, mistä tuo juonne kumpuaa: Suomesta tietysti! Davidin äiti - kirjassa jo ajat sitten kuollut - oli nimittäin alunperin suomalainen, joka oli muuttanut 13-vuotiaana perheensä kanssa Uuteen maailmaan ja istuttanut jääkiteiden ihailun poikaansa. "Äiti, jääkuningatar. "

David on poissa vuosikymmeniä. Hän ei tiedä, elääkö tytär vai ei; selvisikö tämä tulvasta. Jos selvisi, antaako hän isälleen koskaan anteeksi äkillisen katoamisen?  Vasta vanhenevana miehenä hän alkaa uskaltaa ottaa selvää. Tähän viittaa kirjan alkuperäinen nimi About Grace, joka viittaa yhteen kirjaa - Davidin tekemisiä - hallitsevaan teemaan.

"Kukaties aika voi läikkyä, jäätyä ja vetäytyä; ehkä aika on kuin vesi, joka kiertää loputtomiin eri olomuodoissa."

Tarina on outo ja pelottava, muttei kauhua: enemmän psykologista jännitystä ja piinaa, jota ainakin tämä lukija tunsi pelokkaan Davidin pitkän paon vuoksi. Miestä tekisi mieli tönäistä eteenpäin! Noin puolenvälin paikkeille luin sujuvasti, mutta sitten alkava loputtoman odotuksen ja erilaisen matkanteon, päättymättömien arkisten vaikeuksien ja kaikenlaisen toheloinnin ja empimisen kuvaukset alkoivat puuduttaa. Koko ajan yllä leijuu uhan tunnelma, kuin unessa - painajaisessa - ikään.

Mutta lopulta, lopulta David palaa, etsiäkseen tyttärensä, saadakseen vastauksia.

Kiitän erikoista aihetta, isoa taustatyötä ja tietomäärää, innostuneen uppoutuvaa otetta, jolla lukija temmataan veden pyörteeseen. Ja kansi on hieno! Kaipasin happea etenkin loppupuoliskolla, samoin muiden henkilöiden tarkempaa kuvausta - he jäävät nyt kirjaimellisesti sivuhenkilöiksi - ja jonkinlaista konkreettisempaa selitystä siihen, mikä viivytti Davidia kaikki nuo vuodet.

Kenelle: Lue jos pidit Valosta (pidät todennäköisesti tästäkin, vaikka tämä ei ole yhtä vetävä); jos kestät pientä piinaa: jos olet kiinnostunut luonnonlaeista, vedestä, ääriolosuhteista, hyönteisistä, oudoista unista ja ajan luonteesta. Tai jos vaikutut komeasta, jopa ylikauniista kielenkäytöstä.

Muualla:  Kaisa-Reetta putoili kerronnan imusta. Jonna arvelee monen viehättyvän kirjan runsaudesta, vaikkei se hänen makuunsa ollutkaan. Mai ihaili kaunista kieltä.

Anthony Doerr: Davidin uni. WSOY 2016. Suomennos Hanna Tarkka.

Tore Renberg: Huomenna nähdään

Ilahduin, kun tajusin kirjan kirjoittajan: sehän on Tore! Karl Oven kaveri! Aivan kuin olisin tavannut vanhan tutun, Knausgårdin Taisteluni-sarjan ahmineena. Muistaakseni Tore oli musiikkimiehiä - olivatko he Karl Oven kanssa peräti samassa bändissä ja samalla radioasemalla töissä jossain vaiheessa?

Musiikki soi vahvasti kirjassa. Ja nuoruuden kiihkeys ja kihelmöinti, jännityksen ja turvallisuuden tasapainon hakeminen sekä pienet ja isot päätökset, jotka johtavat joko totaalisesti pieleen tai sitten eivät. Mutta Renberg ei haikaile realististenoloisten yksityiskohtien perään Knausgårdin tapaan, vaan antaa mielikuvituksen lentää, silti lukijan eläytymiskyvyn rajoissa. Kirja lähentelee trilleriä tai dekkaria, sillä lakeja rikotaan. Mutta teoilla on myös seurauksensa.

Renbergin ihmiset ovat hyvin todellisia. Ja koskettavia: siinä Renberg hipoo Knausgårdin ilmaisua. Dialogi - jota kirjassa on paljon - on uskottavaa. Kokonaisuus luottaa lujasti kiihkeään tunteeseen, nuoruuteen ja näihin vahvasti kuuluviin rakkauden- ja seksinnälkään. Nuoret, jotka tulevat yleensä vähemmän hyvistä perheistä: miten he hoitavat suhteitaan, kurjien vanhempien kanssa pärjäämistään, vammaisuuden vastuksia... Niin monenlaista taistelua voi nuoren elämässä olla.

Henkilöitä ei voi olla symppaamatta, vaikka he ovat arvaamattomia ja ylettömiä, kuten adhd-Rudi. Tai hänen rakastettunsa Cecilie, joka tulee raskaaksi, muttei tiedä, kuka on isä. Cecilien nörttiveli Jan Inge, kauhuleffa-asiantuntija, on mainittujen yhteisen "firman" aivot. Porukan jäsenistä Tong joutuu vankilaan - ja valta-asemat heilahtavat. Daniel taas on susivaarallinen, komea nuori mies, johon ihastuvat sekä kuuro Veronika että kaunis Sandra. Malene ja Tiril huolestuvat isästään Pålista, eivätkä syyttä. Äidistä ei ole apua. Taaskaan.

Kiihkeä, elämännälkäinen ja mukaansatempaava kertomus ihmisistä äärilaidoilla tai niiden liepeillä. Pidin kirjasta ja ymmärryksellä kuvatuista överiksi vedetyistä hahmoista kaikkine vikoineen, sillä kuka meistä voisi heittää ensimmäisen kiven - ei kukaan näistäkään osaansa itse valinnut, Pålia lukuunottamatta. Mutta hän onkin aikuinen. Taitavasti ja tietyllä ilkikurisuudella kerrottu, aikuisille suunnattu nuorten tarina, joka koukuttaa. Teksti ja lukeminen kulkevat vaivattoman kepeästi, ja myös suomennos toimii erinomaisesti. Lisää Renbergiä odotellen. Tämä, kuten tyypillistä, on kuulemma sarjan alku.

Kenelle: Motörhead-faneille, rujoutta kestäville, kiihkeyttä kaipaaville, norjalaisen nykyproosan ystäville, sivumäärää (652) säikähtämättömille.

Muualla: Annelin kirjat sanoo kirjassa olevan asetelmat ja ainekset enempään kuin viihde- ja rikoskirjaan. Rankkaa ja ronskia ja monenlaista muuta, toteaa Maisku.

Tore Renberg: Huomenna nähdään. Like 2016. Suomennos Outi Menna.

Helmet-haaste 2016: Kirjassa on ruma kansi - Maiskun kanssa samaa mieltä. Kansi vie ajatukset sotaisampaan ja yksioikoisempaan suuntaan kuin sen sisältö.