Sirkka on nimien nakkikastike. Sirkka asuu yksin ja pitää tylsyydestä, sillä sehän on vain varmuutta, mukavuutta ja toimivuutta. Sirkalla on keinutuoli ja kissa, hän on kävelevä klisee. Sirkkaa suututtaa, jos joku ei lajittele roskia oikein, naapurit tuntevat hänen heippalappunsa oikeasta käytöksestä jätteiden suhteen. Sirkka huomioi pienetkin kirjoitusvirheet, hymähtelee niille. Sirkalla on vakityö, tietysti, ja hän sietää työkavereitaan, vaikkei sano heitä työkavereiksi, vaan työihmisiksi. Juuri muita Sirkalla ei olekaan, paitsi ihana Natalia. Ja äiti. Sillä suurinta osaa ihmisistä hän inhoaa.On ollut muita: Sauli, joka on säästäväinen ja ergonominen. Deittisivuille Sirkka ei voi mennä: laittaisiko hän harrastuksekseen henkareiden järjestelyn? Sirkka itse voisi olla aivan hyvin olla jokin sisustusasia, joskin sellaiset olisivat aivan liian turhia ollakseen Sirkka.
Sait varmaan kiinni siitä, millainen Sirkka on? Saastamoinen kokoaa kliseet näppäräksi kokonaisuudeksi, joka kieltämättä toivoisin viihdyttävän enemmän kuin se tekee. Teksti soljuu linjakkaasti, siinä ei ole vikaa. Eikä Sirkassakaan. Emmekö kaikki ole oman elämämme Sirkkoja?
Sirkka rakastaa kirjastoja ja vuodenaikoja, juo kaljaa, vihaa yllätyksiä ja pelkää aurausvälineitä. Apua, minä olen Sirkka! Miksi kirjailija vihaa meitä? Vai onko tämä ylistys arjenharmaille tavistädeille, jotka pitävät pyörät pyörimässä (ja lajittelun kuosissa)? Hämmentävä mutta mainio aihe ja hauskahko toteutus, joskaan ei niin uusia näkökulmia esiintuova kuin ehkä toivoisi. Toisaalta, miksi pitäisi aina olla uutta, kun "sirkkuus" on pysyvää? Enkö vain uskalla katsoa peiliin? Määrittelisin kirjan näin: Sirkka on Eeva Turusen Neiti U:n vanhempi maalaisserkku.
Kenelle: Sirkoille ja heidän läheisilleen. Takuulla sinäkin tunnet muutaman Sirkan.
Muualla: Tuijata innostui romaanista, jossa ei tapahdu juuri mitään.
Anni Saastamoinen: Sirkka. Kosmos 2019.
"Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotkain vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne."
Viisumien ansiosta kuvion yksi kärki suuntaa Helsinkiin, toinen Kaliforniaan, kolmas Pariisiin, kuka mihinkin. He uivat tiensä pois maasta,
"...jonka kauneus oli ainoa kauneus, jonka tytöt tiesivät. Kaupungin ylpeät betonitalot, sinikupolinen luostari, sotien muistomerkit ja kiviset Leninit, joita ei kaadettu menneen valtakunnan hajoamisen jälkeen. Tehtaiden profiilit kasvoivat öisin valtavina ja mustina talojen ylle. Kaduilla kuljeskeli puluja ja koiria. Kaupunki kuului myös niille. Kaupungin ympärillä vihreät ja keltaiset pellot, kylät pikkumökkeineen, metsät, niityt, joet. Mutta maassa vallitsi hiljaisuus: miehet olivat suurimman osan vuodesta poissa ja lähettivät kotiin kirjeitä ja paketteja ja tulivat joskus itse käymään, jos heillä oli ylimääräistä rahaa ja heidän ikävänsä kasvoi liian suureksi."
Nina on Roomassa, josta hän sai poimijan paikan ja viihtyy."Hän on täysin valpas. Hän ajattelee jonkin puuttuvan ja tajuaa hetken etsittyään, että se on häpeä." Ninaa auttaa kielitaito. Anita tapaa Hämähäkkimiehen Helsingissä; tälle suhteelle tytön kielitaito on haitta. Betty yrittää onneaan kasinolla Pariisissa, Paulina Kaliforniassa; osuuko voitto kohdalle? Löytyykö onni maailmalta?
Lidia lienee ainoa, joka palaa kotimaahan, USA:sta, vuosikymmenien jälkeen. Hän kuulee, että Lintukasvattaja on luopunut kyyhkysistä, maanmittaajat ovat töissä ja aurinkopaneeleissa on tulevaisuus. Näkymä on konkreettinen, lause kaunis, kuten on koko kirjan laita. Abstrakti ja konkreettinen kietoutuvat omaperäiseksi, haikeahkoksi kuvioksi, hieman mystiseksi taideteokseksi.
"Keltainen ruostunut traktori oli joenpenkereellä jumissa ja kaivin ilmassa, kuin kesken jäänyt lause."
Unenomaisesti soljuva kieleltään vahvan omaperäinen ja pitsinhauras tarina, joka perustuu mielikuvitukseen sekä unelmiin ja niiden toteuttamiseen.
Kenelle: Kuviouinnin ystäville, pois kaipaaville, kotia ikävöiville, helpon lukemisen välttelijöille.
Muualla: Kirsin Book Club ruotii kirjan perusteellisesti ja sanoo siinä olevan vähän tekstiä, mutta paljon keskusteltavaa.
Christina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.
Anna palaa Yvonnen taloon Sveitsiiin vuosien kuluttua omasta ajastaan siellä. Hän toimi pyörätuolissa istuvan Yvonnen avustajana kummallisen vuoden. Työ oli helppoa, mutta ympäristö oudon uhkaava. Paljastui asioita, jotka yllättivät Annan."Olin hyvä lukemaan ihmisiä. Olin aina tarkkaillut äänensävyjä. Avustajana kykyni oli parantunut entisestään. Olin oppinut, että fyysistä vammaa seurasi usein henkinen vaurio. Osasin astua ihmisen kohtiin ja tehdä hänestä analyysin. --- Yvonnen talossa opin, etten osannut lukea ihmisiä lainkaan."
Nyt Anna matkustaa Yvonnen hautajaisiin ja tapaa Lauran, joka oli Yvonnen viimeinen avustaja ennen tämän tapaturmaista kuolemaa. Takaumien avulla Anna kertoo vuodestaan; tarinasta kehkeytyy pienimuotoinen kehityskertomus jännityksen ohella, jonka kirjailija pystyy pitämään piinallisena loppuun saakka. Kirjaa ei voisi jättää kesken, vaikka haluaisi!
"Kuinka monesta valheesta elämässäni olin tietämätön? Kuinka monta muuta valhetta Yvonne piti sisällään? Bussi vei minut takaisin Mordantin vuorten varjojen alle. Palasin taloon ennen Yvonnea. Keitin kupin kahvia ja katsoin televisiota. Sitten kuulin auton kaartavan pihaan, tiesin että se oli Yvonnen taksi. Päänahkaani alkoi kihelmöidä."
Mainion jännitteinen ja yllättävä tarina, joka on koottu huolella ja taiten sanoen vain tarvittavat.
Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, Sveitsin maisemia ihaileville.
Muualla: Ihan viihdyttävä ja ahmittava, tuumii Luetut.net.
Seidi Saikkonen: Yvonnen talo. Kosmos 2019. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kosmoksen kirjat olen saanut kustantajalta. Yvonnen talon liitän Helmet 2019 -haasteseen kohtaan 4: kirjailijan ainoa teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti