Et sinä kuole

Helene herää eikä saa silmiään auki. Hän ei pysty liikkumaan, mutta kuulee ääniä, joita yrittää tunnistaa. Painajainen, joka on totta. Sekavaa, hajanaista, aivan kuin ajatukset, jotka alkavat risteillä Helenen päässä. Selviää, että hän on sairaalassa ja että häntä ollaan siirtämässä ”strouk junitiin”. Hänellä on ollut aivoverenvuoto. Afasia, a-phase, ensimmäinen vaihe, kuten hän miettii.

Helenellä on aviomies ja viisi lasta, mikä asiaintila sirpaleittain palautuu mieleen. Miehen, jonka kanssa on ollut naimisissa 26 vuotta, hän muistaa pian, mutta viisivuotiaan tyttärensä vasta päivien kuluttua. Mutta jotain häiritsevää, mieheen liittyvää pyrkii muistiin myös.

Vähän kerrallaan samasta ajatuksesta saa pidettyä kiinni pidempään, kun uni tai tajuttomuus ei sieppaa sitä heti. Paljon mietteitä vilahtaa mielen reunalla, mutta häviää. Sinnikkäästi Helene käy läpi menneisyyttään, yrittää siten päästä taas omaksi itsekseen. Hän saa hyvää hoitoa; palasia loksahtelee kohdalleen, jopa liikuntakyky alkaa palautua. Kommunikointi ympäristön kanssa alkaa myös sujua, vaikkakin sylki suupielestä valuen. Läppäristä on paljon apua.

Tilanne koetaan Helenen näkökulmasta minä-muodossa, mikä on tehokasta. Kirjoittaja kuvaa taitavasti, oman kokemuksensa pohjalta aivoverenvuodon jälkeistä olotilaa ja siitä toipumista. Teksti kehittyy ja muuttuu Helenen toipumisen myötä, takapakkiakin tulee.

Mutta kyseessä ei ole pelkkä sairaskertomus, vaan tarina yllättää. Helene on älykäs nainen, jolla on hyvä mielikuvitus (tai sairaus poistaa järkiesteitä?). Vaikka hän kuvaa ajattelunsa tuntuvan siltä kuin aivot olisivat paksussa hyytelössä, hän on terävä. Hän ymmärtää lääketiedettä, osaa ottaa kantaa hoitoonsa ja saattaa pohtia vaikkapa sitä, onko päässä piipahtava optimismi mies- vai naispuolinen. Muutenkin miehen ja naisen roolit ovat kirjassa tärkeässä osassa; miten paljon meissä on toista sukupuolta ja mitä merkitystä sillä on. Ja onko toinen tunnettava hyvin, jotta hänet voi kokea läheiseksi?

Kirja on selviytymistarina, mutta myös rakkaustarina, erilainen sellainen. Mutta liian siloinen tositarinaksi: missä ovat epätoivo ja masennus? Helene on oudon iloinen, näin suomalaissynkeästä näkökulmasta. Kirjassa nauretaan paljon, liikuntakyvyn tai muistin menetystä ei juuri surra, tai sen yli hypätään.

Antidepressiiviä lääkäritkin tarjoavat, mutta Helene ei huoli. Ehkä hän on peruspositiivinen ihminen, joka näkee kaikessa huvittavat puolet, kieltäytyy tarrautumasta ikävyyksiin. Tai sitten taistelu perusasioista selviytymisestä vie kaiken muun mennessään? Ehkä aivot eivät vielä ole toipuneet niin pitkälle, että tilanteen koko karmeus olisi valjennut. Vai olisiko kirjailija halunnut hieman kaunistella tilannetta?

Myös lapsikatras, etenkin pieni kuopus, jää vähälle huomiolle. Eikö äidillä ole hätä perheen pärjäämisestä? Rajaus voi olla tietysti valinta intimiteettisuojan vuoksi, koska kertomus on omaelämäkerrallinen.

Loppuosa kirjasta tuntui kaiken kaikkiaan oudolta ja kumma kyllä alkua sekavammalta, vaikka aivosairaudesta toipuessa luulisi käyvän päinvastoin. Ehkä se kertoo jotain Helenen elämän tai avioliiton tilanteesta tai surusta, jonka hän tarinan kuluessa joutuu kokemaan. Tai sitten vain lukijasta, joka ei pysynyt mukana. Jotenkin kirjasta jäi sekava ja raskas vaikutelma, ja on ärsyttävää, kun ei osaa sanoa, päättyikö tarina hyvin vai huonosti. Terveyden kannalta hyvin, kun kirjakin on saatu aikaan, entä muuten?


Kathrin Schmidt: Et sinä kuole. WSOY 2010.
Suomennos: Pirkko Roinila.