Donner-ryhmä

Jörn Donner -fanien ryhmä kuulostaa mukavasti hullulta, ja hauska kirjan aloittava novelli onkin. Se luo odotuksia, johon loppuosa ei ihan pysty vastaamaan. Philip Teirin novellit ovat kuitenkin huolellisesti rakenneltuja ja tarkasti kirjoitettuja, erittäin sisäsiistejä. Veikkaan, että myös kritiikit ovat tätä lajia, koska ei tarinoissa sinänsä mitään vikaa ole, vaan ne ovat fiksun tekijän fiksua jälkeä. Oma lukukokemukseni jäi kuitenkin melko ulkopuoliseksi.

Novelleista näkee, että perheellä ja suvulla on tässä elämänpiirissä iso merkitys. Piiri tuntuu välillä lähes ahdistavalta lukijasta, joka ei ole kaltaiseen yhteisöllisyyteen tottunut. Sehän tutkitusti on suomenruotsalaisten alaa, ruotsi on näiden novellien alkukieli.

Muutamassa novellissa on yllättävä loppu, useimmissa ei; juju on tilanteen ja tunnelman luomisessa. Joskus se kolahtaa, joskus ei, osa huljui haaleana ohi. Lopussa oli vielä mahdollisuus kääntää kokonaisvaikutelma plussan puolelle, mutta se menetettiin viimeisen novellin myötä. Sitä en nimittäin ymmärtänyt: miksi listata pelkoja, aikuisen, lapsen - tuntui tarpeettomalta ja keksimällä keksityltä.

Klovnin pelko, hellan levyn päälle jättämisen pelko, pelko että vuosien myötä lihoo ja tyhmenee… ehkä tarkoitus on osoittaa, että ihmisen pelot ovat järjettömiä, maailmassa on pahempaa. Tai että pelot toteutuvat joka tapauksessa. Tai että se, mitä pelkää, ei toteudu kuitenkaan. Vai oliko novelli ironia pelon kliseille? Pahin vaihtoehto: kirjoittajan itseterapointia? En tiedä, jälkimaku ei ollut hyvä, ilman viimeistä novellia kokoelma olisi tuntunut paljon täyteläisemmältä.

Philip Teir: Donner-ryhmä. Otava 2011.