Patriarkka

Juha Jokelan tekstit ovat ajankuvia. Ne kertovat aikansa puhuttavimmista ilmiöistä parhaimmallaan hauskasti ja nokkelan terävästi, huonoimmillaan junnaavan saarnaavasti.

Näytelmät ovat niin älyllisiä ja niin realistisia, etteivät ne vie katsojaa mukanaan - niistä ei kannata hakea sellaista taianomaista lumoa, jota teatteri joskus voi tarjota.

Hyvin niiden kanssa kuitenkin viihtyy, koska kokonaisuus on laadukas ja monipuolinen, tekniikkaa käytetään kekseliäästi, ja tietysti itse näyttelijäntyö on huipputeattereissa ammattimaista. Näin oli Esitystaloudessa, ja kaikki pätee myös Patriarkkaan.

Patriarkka on kertomus sukupolvien kuilusta. Heimo (Raimo Grönberg) ja Virpi (Kirsti Wallasvaara) viettävät leppoisia eläkepäiviä Normandiassa (paikka on nyt muotijuttu?), mutta rakennusalalla pitkän uran tehnyt diplomi-insinööri Heimo ei viihdy. Hän haluaa aivoilleen tekemistä, auttaa talousvaikeuksissa kärvistelevää isänmaataan omalla työpanoksellaan - hän haluaa vielä yhden projektin. Vaimon ei auta kuin seurata miestään, vaikka vastahakoisesti. Suomessa meidän pitää rueta lapsia ja lapsenlapsia rakastamaan, oletko valmis siihen? hän kyselee.

Suomessa odottavat pariskunnan aikuiset lapset, perheetön Jonna (Pirjo Määttä) sekä Jarno (Juha Varis) Petra-vaimoineen (Kristiina Halttu) ja lapsineen. Ja sukupolvet törmäävät; 60-70-vuotiaat suuret ikäluokat ja kolmi-nelikymppiset pullamössöt. Kumpikaan ei ole  kategorisesti "oikeassa" tai "väärässä", vaan molempien näkökantoja kuvataan ja ruoditaan, aina naisen asemasta työhön suhtautumiseen ja hyvä veli -verkostoon, jonka syntymisopin näytelmä kuvaa. Erot sukupolvien ajattelussa ja molempien vahvuudet ja heikkoudet tulevat esiin. Vanhempi sukupolvi, etenkin miehet "tietävät", miten asiat toimivat, kun taas nuoremmat kyseenalaistavat, elävät epävarmemmassa maailmassa. Ihmeen kärsivällisesti Jarno jaksaa kuittailla isänsä ja tämän härskipuheisen (mutta hauskan) kaverin Kalen (Juha Muje) asenteellista herjanheittoa vaikkapa perheen työnjaosta.

Vaikka nimihenkilö, patriarkka, on mies, naiset itse asiassa nousevat tarinassa vähintään yhtä vahvoiksi. Myös näyttelijöinä; he ovat aitoja, todellisia henkilöitä.

Tekninen toteutus on hieno, peilien, heijasteiden ja videoiden avulla katsojille luodaan monenlaisia näkymiä itse asiassa hyvin niukoin lavastein. Peili asetetaan katsojien eteen ihan konkreettisesti. Välillä eletään Heimon ja Virpin nuoruutta; 70-luku demareineen, Sorsineen ja itäisine rakennusprojekteineen luo mainion näköalan nykypäivään. Minka Kuustonen ja Heikki Pitkänen tekevät hienot, elokuvamaiset roolit nuorena pariskuntana. Sitä mietin, miksi nelikymppinen Jarno  pukeutuu kuin teini: onko tarkoitus kuvata hänen sukupolvensa nuoruuden ihannointia vai lapsellisuutta vanhempien silmissä?

Minulle näytelmä ei ollut omakohtainen, koska ikäni on näytelmän sukupolvien välissä, mutta "oikeanikäisiltä" kuulin yleisöstä kommentteja, että tuohan muistuttaa vähän meidän perheen juttelua (vaikka perhe ei olisi niin hyvinvoiva ja älykäs kuin näyttämölle pantu). Mutta onhan tässä paljon yleismaailmallista ja nykyistä yhteiskuntaa heijastavaa. Heimo ja Virpi päätyvät omiin ratkaisuinsa, mutta näytelmä ei yleispäteviä vastauksia eikä mitään juhlavaa lopputulemaa tarjoa, kunhan kertoo ja näyttää ja ehkä saa hieman ymmärrystä aikaan.

Patriarkka. Suomen Kansallisteatteri. Teksti ja ohjaus Juha Jokela.