sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Lyhyehköjä päiviä

Nyt puhutaan oikeasti nykykirjallisuudesta, ei sodanjälkeisestä, vaan tästä päivästä Saksassa: näyttämönä perinteikäs Stuttgart, jossa perhearkea kuvataan naisten kautta.

Leonie on uranainen, joka asuu hyvällä alueella miehensä ja kahden tyttärensä kanssa, ja taistelee suomalaisen silmin normaaleissa kuvioissa lasten tarhakuljetusten ja töihin ehtimisen välillä. Hän on keskiluokkaisen, hyvinvoivan perheen lapsi itsekin, tottunut olemaan kaunis ja haluttu. Ja itseensä käpertynyt.

Yhteys aviomieheen on heikko, kuten muihinkin ihmisiin. Liekö syy hyvinvoinnin ja iän kertyminen, vanhojen kaavojen väistämätön rapistuminen, pinnan rapautuminen -  hän ei itsekään osaa sitä sanoiksi pukea eikä edes ajatella - mutta onnelliseksi Leonieta ei voi kuvata. Hän ei ole valmis muutoksiin vielä, ehkä ei koskaan omasta aloitteestaan, vaan ottaa mieluummin lasin viiniä.

Judith, kahden pienen pojan äiti ja kotirouva, on ponnistanut samaan naapurustoon köyhistä oloista ja osaa arvostaa tilannettaan ja miestään siltä osin. Muuten hän on Leonieta tunteikkaampi ja käytännöllisempi - mutta yhtä itsekeskeinen. Judith osaa pitää järjestystä, saada lapset tottelemaan ja syöttää heitä oikeaoppisesti. Silti tyytymättömyys kaihertaa ja mielessä on usein entinen seksikäs poikaystävä, nuoruuden kaipuuta?

Luise puolestaan on jo vanhus, joka asuu vielä iäkkäämmän miehensä kanssa. Naiset eivät tunne toisiaan kuin pintapuolisesti, mutta kohtaavat siellä täällä. Kirjailija kuvaa kylmäävästi läheisyyden puutetta, toisten ihmisten täydellistä tuntemattomuutta, itseen keskittymistä. Ja myös ikääntymisen oireita, niin keski-ikäistyvien kuin vanhevien henkilöidensä kautta. Mukana nuoruutta edustamassa on Marco, omine kuvioineen.

Kenestäkään henkilöstä ei voi varauksetta pitää. Luise on sympaattisin ja liikuttavin, kuvaus vanhan ihmisen ajattelusta todentuntuinen ja elävä. Tarkkanäköinen kirjailija tuo salakavalasti tiettäväksi asioita, joista ei yleensä puhuta, sekä ikääntymiseen että yhteiskuntaan liittyviä.

Hahnilla on oma tyylinsä, joka on lukijalle haastava - vai onko syy saksan kielen takaperoisesta sanajärjestyksestä ja pitkistä virkkeistä suomennoksen, mutta lukija saa olla tarkkana. Monet lauseet ja virkkeet ovat niin täysiä, että pienikin repsahdus saa aikaan sen, että jotain menee ohi. Jotkut kohdat on luettava toiseen kertaan hitaammin, jotta ajatus selvenee. Tähän tapaan:

Peukaloisen farmin rakennuksen edessä olevasta nuotiosta luikertelee ylös sinistä savua ja hälvenee illan hämäryyteen.

Poika keltaisessa yöpuvussa vetää puupossun mustan nahkakorvan silmän eteen kuin merirosvon silmälapun.

Hahn käyttää paljon kielikuvia; ne ovat tuoreudessaan kiinnostavia, kuten hänen kielenkäyttönsä muutenkin. Varmasti haastava suomennettava! (Ja taas kerran tulee mieleen, että pitäisi kerrata omaa saksankieltä).

Tarina ei nostata miellyttäviä tunteita, eikä se siihen pyrikään; lähinnä ärsytystä, sääliä ja kylmää puistatusta - tällaisiako me olemme? Tuntuu, että kirjailija haluaakin pitää lukijan hieman etäällä, jotta ilmiöitä voisi analysoida viileästi. Teos vaatisi sisäistyäkseen vähintään uusintalukemisen, mutta on jotenkin ärsyttävästi kiinnostava ja herättää halun kaivautua syvemmälle saksalaiseen mielenlaatuun ja kirjallisuuteen. Myös pienkustantamo oli minulle uusi tuttavuus. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä. LURRA Editions 2013. Suomennos Jaana Mäkelä.



2 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa! Minulla on tämä kirja lukemistaan odottamassa, ja aika ennakkoluulottomasti siihen suhtaudun. Vilkuilin vain nopeasti mitä olet kirjoittanut, ja palaan sitten, kun omat ajatukset ovat selkeytyneet. Lurra Editionsilla on kiinnostavia kirjoja.

    VastaaPoista
  2. Kiva kuulla mietteesi tästä! Suomennos, kieli, sisältö, muuta? Näköjään Lurralla on paljon saksasta suomennoksia.

    VastaaPoista