maanantai 24. maaliskuuta 2014

Varistyttö

Himolukijat tunnistavat ilmiön, jossa tietty aihe, teema tai jopa yksityiskohta alkaa oudosti toistua peräkkäin omissa lukemisissa, ilman että siihen olisi ollut tahallinen aikomus. Ehkä alitajunta ohjaa lukuvalintoja, ehkä on kyse vain huomioinnista. Mutta minulle on käynyt monesti niin, että asia, josta en edes ole kovin kiinnostunut - sanotaan nyt vaikka Normandian maihinnousu tai juoppo äiti - ykskaks tulee vastaan monessa kirjassa peräkkäin.

Varistyttö kuuluu tällaiseen sarjaan, joka rakentui huomaamattani. Oikeastaan kyseessä on nyt kokonaisen genren paluu, ei vain yksittäisen aiheen. Dekkareita en nimittäin juuri ole lukenut kymmeneen vuoteen, mutta nyt palasin niihin Sirpa Tabetin kautta. Leena Lehtolaisen Rautakolmio oli seuraava, jo astetta realistisempi rikoskuvaus. Mietin niiden pohjustaneen Varistytön lukemista, sillä sattumalta se tuli seuraavaksi luettavaksi ja vei sekä rikokset, niiden selvittelyn ja psykologiset taustat omalla tavallaan äärimmäisyyksiin asti. Joten pohjustusta se toden totta tarvitsikin.

Nimittäin tämä on rankka.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg kollegoineen tutkii outoja lasten kuolemantapauksia, kun ruumita alkaa löytyä. Lapsia on hyväksikäytetty, pahoinpidelty ja silvottu, mikä sinänsä jo saa sisälmykset kääntymään nurin, mutta oudointa ja ehkä jopa karmeinta on se, ettei heitä kukaan kaipaa. Kukaan ei ole ilmoittanut lastaan kadonneeksi. Tutkinnassa Jeanette tutustuu psykoterapeutti Sofia Zetterbergiin, joka antaa tietoja muutamasta asiaan liittyvästä henkilöstä. Esimerkiksi Victoria Bergmanista, joka on Sofian asiakas, ja jolla on yhteys erääseen Jeanetten "asiakkaaseen".

Tarina heittää lukijan hulluuteen jo ensi sivuilla. Eikä se helpota lukemisen myötä, päinvastoin. Paljastuu yhä enemmän julmuuksia ja monenlaisia inhottavuuksia. Mielenterveyden vakavat häiriöt ovat luonnollisesti vahvasti läsnä niin syissä kuin seurauksissakin. Lukijaa viedään epämiellyttävän paljon ja pitkälle mielipuolisen ajattelun sisään. Enää ei siis riitä, että tehdään poliiseista inhimillinen ja rikoksentekijästä hullu, vaan mennään vielä pidemmälle; rikoksentekijän pään sisään. Kimurantti juoni onnistuu yllättämään. Kirja on trilogian ensimmäinen, eivätkä asiat tässä saa siis päätöstään eikä lukijaa palkita ratkaisuilla.

Ruotsalaiset dekkaristit ovat edelläkävijöitä, ja kyllä, olen Larssonit lukenut ja koukuttunut, en siis täysin dekkarityhjiössä elänyt. Tämäkin kirja on peruslaatua, vauhdikkaasti etenevää ja hallittua tekstiä. Mukana on - jälleen hieman liimatun oloisesti - niin yhteiskunnan kuin globalisaation varjopuolien osoittelua, jotta ajankohtaisuus korostuu ja lukija voi miettiä "isoa kuvaa", johon kuvatut ilmiöt liittyvät.

Mutta jos tämä on suunta, johon dekkareissa nyt mennään, niin taidan unohtaa genren taas joksikin aikaa. En nauttinut ammattimaisesti, lähes laskelmoidun tuntuisesti rakennetusta tekstistä. Mahtoivatko kirjailijat ensin listata, mitkä asiat ihmisiä eniten kauhistuttavat, ja sen jälkeen laativat tarinansa.

Seuraava osa tulee kesäkuussa, ja vaikken suuresti tähän ihastunut - tai en oikeastaan yhtään, sillä lähinnä siitä jäi yököttävä olo - on varmaan pakko lukea sekin, etteivät juonenkäänteet jää vaivaamaan. Psykologia siis toimii, vaikken haluaisi. Maailma on monelle paha paikka, vaikken sitäkään haluaisi.

Muualla: Kirsi koukuttui. Leena Lumi sanoo henkilöissä olevan maagista syvyyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Taattua viihdettä, arvioi Jori. 

Erik Axl Sund: Varistyttö. Suomennos Kari Koski. Otava 2014.



4 kommenttia:

  1. Arja, tämä on todellakin rankka, enkä millää voisi suositella tätä kenelle vain.Alussa olin jättää kirjan kesken, mutta sitten kun laukesi seuraava koukku, en enää pystynytkään. Ehkä tämä on taiten harkittu, sillä niin paljon tässä on sellaista,e ttä vaikka kuinka sattuu, sitä vain lukee vielä ne jatko-osatkin. Olen aika paatunut dekkarien lukija ja pidän eniten juuri Larssonista, hän tekee tasaista, vahvaa jälkeä, mutta tämä viilsi syvältä, enkä voi mitenkään kieltää: Teki sen hyvin taidokkaasti.

    VastaaPoista
  2. Tehty taidolla, jopa epäilyttävän tarkasti siten, että itse tarina tuntui jo toisarvoiselta koukuttamisen keinolta. Henkilöt ovat kuin pelinappuloita kirjailijoiden kuvioissa. Larssonit alkoivat tuntua suorastaan kilteiltä tähän verrattuina.

    VastaaPoista
  3. Äh, minä jo mietin, että pitääkö tämä lukea, kun siitä puhutaan niin paljon, mutta taidan jättää väliin. Minua ei tippaakaan kiinnosta lukea yksityiskohtaisia väkivaltakuvauksia, eikä varsinkaan, jos uhreina on lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvelin aiemmin lukevani myös jatkon, mutta en tiedä. Ei tästä ainakaan nautintoa saa. Jos ottaa tarinan psykologisena jännärinä, niin joo, aiheita tarkemmin ajattelematta.

      Poista