keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Vanha kirja: Musta obeliski

Saksalainen Remarque julkaisi 1956 kirjan, joka palasi ajassa ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen pikkukaupunkiin Saksassa. Sota, rauha, rakkaus ja kuolema, niistä on parhaat kirjat tehty, ja tässä ne kaikki levitetään lukijan eteen heti ensisivuilta. Maailma oli järkkynyt, ja usko niin Jumalaan kuin vallanpitäjiin horjui.

Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1923, jolloin  hurja inflaatio laukkasi syöden eläkeläisten ja työläisten tulot huimaa vauhtia, kun taas keinottelijat löysivät näppäriä väyliä kiertää ongelmat. Rahan arvo nousi useita kertoja päivässä, ja jos pientäkin hankintaa varten tarvittiin seteleitä matkalaukullinen, iltapäivällä niitä tarvittiin kaksi.

Ludwig on 25-vuotias maailmansodan veteraani, joka työskentelee sotakaverinsa Gregin hautakiviyrityksessä myynti- ja markkinointimiehenä. Vaikka nuoret miehet ovat jo nähneet paljon kuolemaa - tai ehkä juuri siksi - he ottavat ilon irti poikamieselämästään. Huvittelun vastapainoksi Ludwig kuuluu runokerhoon ja käy paikallisen mielisairaalan kirkossa soittamassa urkuja ruoka- ja viinipalkalla. Mielisairaalassa hänellä on ystäviä niin johtoportaassa kuin "asiakkaissakin", tärkeimpänä kaunis Isabelle.

Tärkeä henkilö on paikallisen ravintolan pitäjä Eduard, jota nuoret miehet kiusaavat minkä ehtivät. Jäynää tehdään myös muille, iltoja vietetään yökerhossa ja ilotalossa, mutta bisnekset hoidetaan suhtkoht kunnialla. Hautakivimyymälän puistopiha mallikappaleineen ja rauhaisine tunnelmineen houkuttelee öisiä kulkijoita, lähinnä lempiväisiä, ja pihalla tököttävä musta obeliski - jota kukaan ei halua ostaa - on antanut kirjalle nimen.

Remarquen kuvaama ajanjakso ja elämänpiiri on erittäin elävä, mainioine henkilöhahmoineen, joita tarinassa on runsaasti. Sodasta yritetään toipua ja uutta toimeentuloa rakentaa arjessa, aitogermaanisella tarmokkuudella ja itseluottamuksella. Tarina on myös hyvin poliittinen. Mielipuolinen inflaatio aiheuttaa paljon kärsimystä ja itsemurhia umpikujaan joutuneiden keskuudessa, jopa niin, että Ludwig mainitsee erikseen päivän, jolloin tietoon tuli vain yksi itseltään hengen ottanut. Palkkojen nousu muutaman kerran päivässä ei riittänyt pitämään hankkeita menojen tasalla.

Kuten aina, ennen oli paremmin. Ennen sotaa "maassa oli järjestys, valuutta oli vakaa, työttömiä ei ollut vaan talouselämä kukoisti ja kansaamme kunnioitettiin." Nykytilanne on kansallismielisen hallituksen syytä, sanoo Ludwig - eikä silloin vielä edes puhuttu natseista ja SS oli vielä SA, mutta kansallissosialistinen puolue piti jo vaalitilaisuuksia. Eräästä hyvästä puhujasta, Adolf Hitleristä, oli kuultu.

Tarinan kertoja Ludwig on monin tavoin nuori ja huoleton, mutta toisaalta tuntee itsensä sodan kokeena vanhaksi. Hän pohtii asioita välillä suorastaan juhlallisen runollisesti, mutta löytää käytännöllisiä näkökulmia. Niin myyntityöhön kuin naissuhteidenkin hoitoon voisi sopia seuraava miete - jonka voisi ajatella myös viittaukseksi poliittisen puheeseen:

"Ihmisille voi esittää väittämiä, joiden erheellisyys on aivan ilmeinen, mutta kun niissä vain lujasti pysyy, vaikuttavat ne aina jonkin verran kuulijoihin." 

Eräs tyttöystävä nasevoi Ludwigin runollisuudesta ruuanlaittoa miettiessään: "Vai murtuuko sisimmässi jotain arvokasta, kun ajattelet sipulia?" 

Hauska ja monitasoinen teksti päättyy katsaukseen 30 vuotta eteenpäin. Tässä välissä "yö koitti Saksalle", kuten kirjailija asian hienosti ilmaisee. Kirja ei ole tiiliskivi, mutta aikansa runsaalla kielellä ja lukemattomilla yksityiskohdilla höystettynä vajaan neljänsadan sivun lukeminen vei yllättävän paljon aikaa. Tämä kirja kestäisi ja suorastaan tarvitsisi uusintaluvun, sillä kerralla en kuvittelekaan kaikkea huomanneeni.

Rikas sisältö on yhdistelmä veijariromaania - joka tuo mieleen jopa parhaan brittihuumorin - yhteiskunnallista kuvausta ja kasvutarinaa. Terävät viitteet maan tapahtumiin, inhimillinen ote ja erittäin uskottavat ja todentuntuiset ihmiset tekevät kirjasta iättömän ja ajankohtaisen.

Erich Maria Remarque: Musta obeliski. Suomentanut Kai Kaila. WSOY 1957.

Osallistun postauksella kirjabloggareiden Wanhan kirjan päivään, jonka tarkoitus on muistuttaa, että muutakin voi lukea kuin sitä, mitä juuri nyt markkinoidaan. Hyvä kirja ei vanhene koskaan. Sen muuten huomasi Obeliskistakin.

Wanhan kirjan päivän logon on suunnitellut Niina Tolonen.

Linkkejä muihin Wanha kirja -postauksiin löydät Kotimaiset kirjablogit -fb-sivulta tai Kirjasfääristä.

4 kommenttia:

  1. Kah, Remarquella on muitakin kirjoja kuin Se Yksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Eikä huono. Mietin sitäkin, että kun saksalainen huumori on sitä mitä on, onko se muotoutunut vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä ainakin on erilaista, fiksua hauskaa, vähän kuin briteissä perinteisesti. Vaikka tämä on kirjoitettu sotien jälkeen, kuvaa kirjailija aikaa sotien välissä.

      Poista
  2. Kuulostaapa tosiaan vaikuttavalta ja ennen kaikkea mielenkiintoiselta! Minäkin kun olen lukenut Sen Yhden useamman kerran, mutta en sitten muuta tältä taiturilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea, jos sattuu käsiinsä saamaan. Divarista, kirjastosta? Helmetissä on näköjään vain yksi kappale kirjavaraston lisäksi, ehkä muualla Suomessa "paremmin"?

      Poista