Kello

Mainio historiallinen dekkari Kellari sai itsenäisen jatko-osan. 1700-luvun lopulla Ruotsi-Suomea hallitsee kuningas Kustaa, Venäjää tsaari Paavali. Kustaa III oli kuollut hänen mukaansa nimetyssä, juuri päättyneessä sodassa maiden välillä. Osa suomalaisista toivoi Suomen eroa Ruotsista, osa pelkäsi Venäjään liittymistä. Mutta nyt kuuluu kummia: Kustaan on määrä mennä kosimaan Venäjän suurruhtinatarta Alexandraa.

Luutnantti Wennehielm asuu 1700-luvun lopun Turussa kaikessa rauhassa, kun hän saa korkealta taholta kehotuksen osallistua erään kenraalin kadonneen pojan, majuri Swanstrålen, tapauksen ratkaisemiseen. Vastaan ei ole jupisemista, kun kosiomatkalla kulkeva kuningas käskee miehen mukaansa Pietariin, vaikkei luutnantti ole ihastunut ajatukseen matkustaa edes Hämeenlinnaan tai Mikkeliin. Mutta ei auta, matkaan on lähdettävä, ja lukijan onneksi; saamme arvoituksen selvittelyn ohella tutustua paikkoihin ja reitteihin niin omassa maassamme kuin Venäjän-reissullakin. Historiantuntemus kasvaa roimasti, kun Heino kuvaa ajan tapoja ja ilmiöitä.

Mäntyharjulla

Tutkimustensa lisäksi luutnantti tutustui Mikkelissä Porrassalmen taistelupaikkaan, jossa venäläiset on menestyksekkäästi pysäytetty äskettäin. "Kuusisataa ylvästä savolaista ja porilaista linjassa kymmenkertaista ylivoimaa vastaan!" kertoo oppaana toimiva kersantti. Piipahtaapa luutnantti minulle rakkaassa Mäntyharjussakin, jossa tuolloin asusteli eräs armeijasta eronnut ja liikemieheksi ryhtynyt - siis hyvinkin epäilyttävä - herra, joka liittyy Wennehielmin ratkottavaksi annettuun tapaukseen.


Tuttuja hahmoja

Majuri oli kotoisin Hyrsylän kartanosta, jonka oli ostanut kuulu alkemisti Otto von Clinck. Ja nyt kilisevät kellot kovaa lukijan päässä: tämän minä tunnen! Tai ainakin Antti Tuurin version tuosta kuningas Kustaalta rahoitusta saaneesta kullantekijästä ja hänen apulaisestaan, jotka ovat mukana myös Heinon tarinassa, tosin tässä muutetuin nimin.

Tuttuja ovat myös jo Kellari-kirjasta luutnantin ystävä Appengren,sekä luutnantin taloudesta ja monesta muustakin asiasta huolehtiva viisas mamselli Mannelin, joka pitää isäntänsä kurissa ja nuhteessa.

Dekkari vai lukuromaani?

Heinon tapa kirjoittaa on asiantunteva ja perusteellinen, ja hänellä on henkilöihinsä huumorilla kuorrutetun lämmin ote. Pidän hänen tyylistään, mutta veikkaan, että dekkareiden hevilukijalle kirja on liian viihteellinen. Itse arvoitus ei ole suurensuuri, eikä jännitys kohoa tappiin Kellarin huipennuksen tavoin. Vaikka ruumiisiin törmätään, varsinaista pelkoa ei tarvitse tuntea. Ja vaikka historialliset faktat ovat varmasti kohdallaan, uskottavuutta hakeva lukija saattaa löytää huomautettavaa: ajan kurjuutta ja todellisia oloja ei korosteta, ja Wennehielm tekee välillä kiusaannuttavan nokkelan nopeasti johtopäätöksiä, jotka johtavat hänet oikeaan suuntaan. Toisaalta virkistävää vaihteeksi näin päin; yleensä lukija tietää pitkään enemmän kuin kirjan henkilö.

Toivon sarjan jatkuvan edelleen, Heino osaa rakentaa mukavaa luettavaa; laadukasta viihdettä historiatiedon höystein - tai toisinpäin. Niiden, jotka kiinnostuvat Heinosta, kannattaa aloittaa Kellarista.

Kenelle? Historiafriikeille, kevytdekkarifaneille, viihteen varjolla tietoa hakeville.

Muualla: Suketus viihtyi miehisessä seurassa, Maria on historiahullu, MarikaOksa ei viehättynyt yhtä lailla kuin Kellarista, Henna piti vähintään yhtä paljon.

Jyrki Heino: Kello. Schildts & Söderströms 2014. Ulkoasu Anders Carpelan.