Kakkua, kiitos!

Vanhuusteema on nyt pinnalla, paitsi poliittisessa keskustelussa hoitotyön järjestämisessä, myös kirjallisuudessa. Ja hyvä niin, aihe hyvinvointivaltion vanhusten vaipanvaihtojen ja ulkoilujen tiheydestä, elämisen mielekkyydestä ja arvokkuudesta puhumattakaan, on polttava
- jokaisella meistä on vanhemmat tai isovanhemmat, eikä kukaan itsekään ole nuorenemaan päin.

Ruotsalainen Catharina Ingelman-Sundberg on kirjoittanut hulvattoman tarinan palvelutalo Timantissa asuvasta Märthasta, joka ystävineen saa tarpeekseen jatkuvista säästöistä ja järjettömistä säännöistä niiden myötä - ei enää kahvipullaa, kahdeksalta nukkumaan ja sitä rataa - ja päättää, että jotain täytyy tehdä. Viimeisiä vuosia ei kannata kuluttaa kituutellen!

Tv-dokumentti vankeinhoidosta on ystävyksille viimeinen pisara. Vangit pääsevät ulkoilemaan joka päivä, heillä on käytössään kuntosali, ja ateriatkin vaikuttavat houkuttelevilta palvelutalon niukkaan linjaan verrattuna. Mieluummin siis vankilaan kuin palvelutaloon. Sinne pääsemiseksi tarvitaan vain sopiva rikos. Ja sen suunnittelu tiimiltämme onnistuu näppärästi.

Pääsevätkö vanhukset vankilaan ja millaiseksi olot muodostuvat? Sillä ei ole niin väliä lukijalle, koska kekseliäs tarina seikkailuna on hauska, eikä pelättyjä vaivaannuttavia hetkiä tule. Kirjailija kuvaa henkilönsä herkullisesti ja mukavan sopivalla tarkkuudella. Lukija löytää niistä sukulaisensa tai voi kuvitella jonkun heistä tutuksi (miksei omaksi itsekseen, lukijan iän mukaan). Vaikka kirja on nautittavaa viihdettä, olin löytävinäni siitä syvän sanoman: vanhus ei muutu tyhmäksi iän myötä, jos hän ei nuorenakaan ole sellainen ollut. Personalliset piirteet toki saattavat vahvistua.

Märtha ei ainakaan tyhmisty, eivätkä hänen ystävänsäkään. Taidevarkaus - tai, kuten he sanovat, kidnappaus - Tukholman kansallismuseosta onnistuu helposti. Kukapa epäilisi rollaattorilla kulkevaa, sekavan oloista vanhusta.

Pahimmat kliseet vältetään, vaikka tietyiltä perustotuuksilta ei voi välttyä. Nekin tarjotaan kokeneen ihmisen ymmärtäväisestä näkökulmasta.

"Jotkut halusivat heittää poliitikot virumaan niihin palvelutaloihin, joista olivat tehneet edullisimman tarjouksen, mutta sitä pidettiin sittenkin vähän liian kovana rangaistuksena."

Viihdyin kirjan parissa; ammattimaisesti tehtyä viihdettä, josta ei mikään tökkää silmään, niin sanotusti. Hyvin ruotsalaista siis? Sitä ihmettelin, miten pitkän tarinan kirjailija sai punottua; lähes 400 sivua on minusta aikamoinen suoritus tästä aiheesta, ja huitoo jo rajaa, jossa vähempikin riittäisi.

Väistämätön vertailu: Minna Lindgren on kirjoittanut vastaavaa tarinaa jo kahden Ehtoolehto-kirjan verran, ja kolmas on luvassa. Liekö Ingelman-Sundberg saanut tästä innoituksensa, mutta suomalainen versio ei todellakaan häpeä tämän rinnalla. Se on astetta napakampaa, suorempaa ja terävämpää - sopii suomalaiselle. Mutta aiheesta kiinnostuneet eivät varmasti pety tämänkään kirjan kanssa.

Kenelle? Vanhuusteeman vaivaannuttamille, fiksun viihteen ystäville, ruotsalaisuuden ihailijoille, vanheneville tai vanhenevien perheenjäsenille.

Muualla: Hilpeää ja nokkelaa luettavaa, sanoo Norkku. Krista valitsi kirjan kannen perusteella eikä katunut. Ninan mukaan kirjaan kannattaa tutustua.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos! Schildts & Söderströms 2914. Suomennos Outi Menna.