Edda

Edda oli alunperin Etta, Etta Roos. Hän asui Helsingin Töölössä 1950-luvun lopulta alkaen. Silloinen niukkuus ja sodan läheisyys näkyivät kaikessa. Leikit, vaatteet, kotikuri - jotain historiallista, mutta kuitenkin meitä lähellä.

Etta, salanimeltään Eetu, ja hänen paras ystävänsä Aatu. Aatu ei puhunut, mutta ymmärsi kaiken, ja viestitti liitutauluun kirjoittamalla. Tuohon aikaan lapsia oli paljon, pihaleikit suurimittaisia, ja kerrostaloissa kaikki tiesivät toistensa asiat. Lasten maailma oli toinen kuin aikuisten.

Edda lukee paljon, ja hänellä on sekä hoksottimia että mielikuvitusta. Jo lapsena hän oli joukon johtaja, mutta ei ymmärtänyt valtaansa. Saagojen lumoaman Eetun ja viisaan Aatun erottava kipeä kasvupiste, tragedia tutuilla pihoilla, tuttujen ihmisten kesken, kääntää lapsuuden huolettomuuden turvattomuudeksi ja tuskaksi, jonka edessä Edda on ymmällään. Ehkä jokaisen lapsen elämässä tulee tuo piste, josta ei ole enää paluuta, käännekohta lapsesta kohti jotain muuta, mutta ei aina näin dramaattisesti.

Eddalla se johtaa yksinäiseen aikuisuuteen. Hänestä kasvaa persoona, johon suhtaudutaan ristiriitaisin tuntein. Menneisyydestä hän ei pääse irti koskaan. Hän pukeutuu 1950-luvun asuihin. Taitavana ompelijana hän osaa suunnitella ja tehdä asut itse, asusteiden ja meikkien ollessa huolellisesti samaa, oikeaa ikäkautta. Isona, arvelen ajankohdaksi 1990-lukua, Edda on töissä Helsingin kaupunginmuseossa, tarkemmin, koulumuseossa - siinä puutalossa Hietaniemen torin liepeillä, kuvan maisemissa.

Helsingin kaupunginmuseo, Börje Dilén

Nyt museo oikeasti on säästösyistä suljettu. Näyttely on siirretty osaksi Sederholmin talon lastenmuseota, joka on remontissa.

Mutta Edda teki parhaansa museon puolesta. Hän järjesti näyttelyn, joka ratkaisi museon kohtalon. Näyttävästi, tarinoiden ja visuaalisuuden avulla, kuten hänen tapansa oli jo lapsena muiden mukaan houkuttelussa. Myös aikuisena liiallinen mielikuvitus voi olla vaaraksi. Näyttelystä muodostuu tarinan aikuisen tason kulminaatiopiste.

Arosen maalaama elämäkerta kahden ajan kuvauksineen on  äärettömän taitavasti punottu psykologinen romaani ja aikakausikuvaus. Eddan lapsuudessa tapahtuu asioita, jotka määrittävät hänen tulevaisuuttaan monin tavoin. Helsingin jo kadonneista paikoista ja arkisista asioista monet ovat riemastuttavasti tuttuja pääkaupunkilaisille, joten myös Helsinki-tarinana tämän voi lukea. Aion kirjan innoittamana käydä pian kävelyllä Leppäsuon seutuvilla - paikka on ollut aina epämääräisen toiminnan täyttämä, oudon unohtunut, pelottavakin piste kantakaupungissa, ja oikeastaan vasta nyt rakentumassa normaaliksi osaksi kaupunkia. Nerokas valinta tapahtumapaikaksi.

Arosen Kallorumpu on huima, lumoava ja yllättävä kirja. Edda on samanlainen; se kietoo outoon seittiin, josta lukija ei pääse irti, mutta on sen sisällä täysin tyytyväinen. Aronen kirjoittaa älykästä, omaperäistä proosaa, joka vie lukijan johonkin aivan muualle, paitsi ajassa, myös mielenmaisemassa. Hän onnistuu sekä lapsen että aikuisen maailman kuvauksessa kiehtovasti niin, että lukija ahmii tarinaa henkeä pidätellen. Ihaillen ja ihmetellen mietin, mistä kumpuaa tuo hieno mielikuvitus ja tekstinpunomisen taito. Olen niin ylpeä upeista kirjailijoistamme!

Tätä tekstiä ei ollut helppo tehdä. Panttasin sitä pitkään; jälleen kerran tunsin oman kirjoittamiseni vajavaisuuden ja huolen siitä, osaanko välittää kirjan herättämiä ajatuksia ja tunnelmia niin, että lukija ymmärtää kyseessä olevan poikkeuksellisen hienon teoksen. Sillä sitä tämä on.

Mutta koska HS julkaisi tänään arvion kirjasta, laitan minäkin postauksen julki, jotta saatte vahvistusta asialle: Edda on hurmaava kirja.

Muualla: Karoliina ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

Juttu ja kuvia jo suljetusta koulumuseosta Kasvatus ja aika -sivustolla.

Kenelle? Laatuproosan ystäville, Helsinki-friikeille, menneisyyttä miettiville, lapsuuden vaikutuksia pohtiville, mielenmaisemien katselijoille, lumoutumaan haluaville.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Teos 2014.
Kustantajan lukukappale.