Kuusi kohtausta Sadusta

Jos rakastaa tarinoita ja teatteria, on mahdoton olla kiinnostumatta Leena Lehtolaisen uutuuskirjasta. Se nivoo kirjan ja näytelmän yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi, ja tekee sen taidolla.

Satu Savinainen on taiteilija, joka ei urallaan tunnusta rajoja. Hän ei halua leimautua, vaan ilmaisee taidettaan niin novelleina, runoina, performansseina, installaatioina kuin videoinakin, monen muun väylän lisäksi. Luonnollisesti suuri persoona herättää ihailun lisäksi myös kateellisia ja ilkeitä kannanottoja. Sadun mies, Heikki, päättää kertoa totuuden ja tehdä Sadun elämästä näytelmän. Juuri, kun näytelmä on tulossa ensi-iltaan Aleksanterin teatteriin, Satu kuitenkin mystisesti katoaa.

Lehtolainen saa kulissit pystyyn ja näytelmänsä eloon niin näppärästi, että jo sivulla 16 olin täysin myyty ja jännittämässä sitä, miten näytelmä etenee. Uskottava aloitus, eikä kertaakaan myöhemminkään mieleeni tullut, että tosiaan, luen tässä kirjaa näytelmänteosta, niin mukaan tapahtumiin lukija tempautuu. Toden - siis kirjan toden - ja teatterin sekoitus on erittäin vakuuttava, vaikka kuvio voisi helposti olla sekava. Rajojen rikkominen Lehtolaisen tavalla siis toimii.

Samalla kun seuraan näytelmää sen ensi-illassa, saan selville Sadun elämänkaaren pääpiirteet. Niitä katsotaan niin Sadun elämän oikeiden ihmisten, kuten tyttären, parhaiden ystävien ja entisen miehen silmin. He reagoivat kukin tavallaan näytelmän tapahtumiin, jotka heille olivat kipeän todellisia aikanaan. Ohjaajan ja käsikirjoittajan Heikki Sirviön näkemys on välillä hämmentävän todenmukainen, välillä täysin väärä, onhan miehellä omat intressinsä pelinsä Sadun nykyisenä kumppanina ja suurena rakkautena, jollaiseksi hän itsensä antaa ymmärtää.

Myös näyttelijät tuovat tarinaan omia lisävärejään, tosin päähenkilö on heille useimmille vieras, joten katsanto rajoittuu lähinnä omaan työhöön ja rooliin suhtautumiseen, joka vaihtelee kunnianhimoisesta ammattitaidosta leipätyön tekoon. Nuori Aino esittää Satua, Heikki Sirviö itseään ja tämän sukulaispoika Sadun lapsen isää. Castingia ei juuri kehuta.

Näytelmän teko irvailee taiteen tekemisen kliseille ja arkkityypeille alan sisällä. On Runoilija, on Kriitikko, on Toimittaja (joka tietenkään ei ymmärrä taiteesta yhtään mitään, vaan kysyy juuri ne väärät kysymykset). Ja tietysti nettikansa. Hykerryttäviä hahmoja, joskaan eivät uusia - itse suuresta Sadusta puhumattakaan. Taitelijaelämään kuuluvat julkisuustemput, itsekeskeisyys, kateus ja alkoholi. Herkullinen sivallus osuu myös taidemaailman vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin.

Todellinen tarina Sadusta putkahtelee esiin näytelmän lomassa. Hän ei kuitenkaan tule kovin liki lukijaa ja antaa itsestään melko ristiriitaisen kuvan. Se kertonee siitä, että henkilöä ei koskaan voi täysin tuntea julkisuuden kautta. Oletan, että tarinan tarkoitus on kuvata ilmiöitä enemmän kuin henkilöitä. Julkisuuspeli on raadollista.

Jännitysmomentti päähenkilön katoamisen suhteen jää lopulta melko vaisuksi. Lehtolaisen kirjataustalla mysteeriltä olisi ehkä odottanut hieman enemmän. Fokus on kuitenkin tällä kertaa muualla. Tuttua Lehtolaista puolestaan on pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta kotoisin oleva päähenkilö, joka kuunteli 80-luvulla punkia ja haikaili Helsinkiin, opiskelemaan ja muuttamaan mailmaa. Kuvaus sopii niin kirjailijaan itseensä kuin Maria Kallioonkin.

Kiinnostuin tarinasta (tai pitäisikö sanoa Sadusta) viimeistään silloin, kun kirjailija kustantajan järjestämässä esittelyssä kertoi aina rakastaneensa teatteria ja mainitsi muun muassa Koirakiven mainion kesäteatterin. Meidän mökkikesäteatterimme! Kesäteatterissa, jos missä, hahmot kärjistyvät ja sekä intohimo alaan että ammattitaito tai sen puute pääsevät valloilleen. Haluan kuitenkin uskoa, ettei kirjan pahin piikittely kohdistu suinkaan teatterinharrastajiin, vaan siitä uransa tehneisiin.

Onko tämä kirja vai teatterikappale? (Siihen pohdintaan, onko tämä taidetta, en todellakaan halua lähteä, nautin vain.) Tietysti kyse on kirjasta. Mutta jos mietit, lähtisitkö illalla teatteriin vai lukisitko kirjan, tämä voisi olla kompromissi, ja viihdyttävä ilta on taattu. Asetu siis mukavasti tuoliin ja ala seurata näytelmää. Muista sulkea puhelin.

Muualla: Amma sanoo kirjan tasoista tärkeimmäksi julkisuuden ja yksityisyyden rajapinnan. Hallittu hysteria odottaa uusia Maria Kallioita, vaikka sanoo loman olevan kirjasarjalle hyväksi. Tuijata julkaisee oman arvionsa yhtä aikaa kuin omani, hauska nähdä, miten samaa tai eri mieltä ollaan!

Kenelle: Teatteri-ihmisille, alalle haikaileville, viihdyttämistä vaativille, rajojen rikkomisesta riemastuville, taiteilijaelämää taivasteleville.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta. Tammi 2014.