Kaikki se valo jota emme näe kuljettaa lukijan ajasta ennen toista maailmansotaa aina 2000-luvulle saakka. Pääasiassa eletään ennen sotaa ja sen aikana - tuona suurten muutosten ajankohtana.Marie-Claire on vielä pikkutyttö, kun sota alkaa. Hän asuu isänsä kanssa ranskalaisessa Saint-Malon kaupungissa, sen vanhassa osassa, joka kirjan mukaan pommitettiin lähes täysin maan tasalle. Alunperin he tulivat sotaa pakoon Pariisista tuohon isosedän taloon. Isosetä harrasti radiolähettimiä ja lähetti itsekin ohjelmia omatekoisella laitteistollaan.
Lähetyksiä sattuu sisarensa kanssa kuuntelemaan Werner, saksalainen poika, joka osaa korjata mitä tahansa - ainakin radioita. Taitojensa vuoksi hänet värvätään ensin Hitler-jugendiin, sitten armeijaan, mikä tuntui voitolta köyhästä, orvosta pojasta, jonka ainoa vaihtoehto olisi muuten ollut kaivostyö. Hän on nuori mutta viisas, ja huomaa pian, ettei armeijassa olo tunnukaan voitokkaalta.
Sotatapahtumien vyöryessä Marie-Clairen isä joutuu vangiksi: hän on töissä museossa ja saanut tehtäväkseen viedä saksalaisilta turvaan arvokkaan timantin, Liekkien meren, joka legendan mukaan tuo onnettomuutta omistajansa läheisille, mutta omistaja itse elää ikuisesti. Timantin tarina limittyy kiehtovasti tytön omaan elämään, samoin kuin radion voima ja vaikutus tiedotusvälineenä.
Tarina on viehättävä ja monipolvinen. Kirjailijaa maalaa komeaa kuvaa ajan tapahtumista, välillä pienellä siveltimellä tarkentaen, välillä isolla kädellä laajoin kaarin. Hän väläyttelee valoteemaa taitavasti ja käyttää kiinnostavia kielikuvia - pojat nukkuvat makuusalissa "kuin kultaharkot kassaholvissa" - ja huolella harkittua kieltä. Liiankin kaunista ja satumaista suomalaisen (sota)realismiin tottuneelle. Jopa kuolema tai raiskaus kuvataan kauniisti. Ehkä tästä syystä kirja ei tunnetasolla kolahtanut kyyniseen lukijaan, vaikka se "tuotteena" on moitteeton paketti, käännöstä myöten. Luvut ovat lyhyitä, mikä auttaa lukijaa. Silti olin hilkulla jättää kesken, mutten kehdannut, ja täytyy sanoa, että loppupuolella jotain liikahtikin. Kaukaiseksi tarina henkilöineen kuitenkin jäi: kuin katselisi hienoa kuvaa muovin takaa. Mutta Pulitzer-palkitsijat ja sankat lukijajoukot ovat olleet toista mieltä.
"Kuunvalo hohtaa ja väikehtii, pilvenrepaleet kiitävät puiden yllä. Lehtiä lentää joka puolella. Mutta kuunvalo pysyy liikkumatta tuulessa, kulkee pilvien läpi, ilman läpi, Wernerin silmissä mahdottoman hitaina, järkkymättömän levollisina säteinä. Ne riippuvat lakoon painuvien heinien yllä. Miksei tuuli liikuta valoa?"
Kenelle: Lukuromaanin ystäville, realismia kaipaamattomille, haikeankaunista ja helppolukuista tarinaa etsiville.
Muualla: ...sen askelkuvio on hidas, surumielinen valssi, kuvaa Leena Lumi. Häkellyttävä, sanoo Taika. Kaisa Reetta käyttää valoaihetta hienosti omassa postauksessaan ja hänellä on lisää linkkejä.
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY 2015. Suomennos Hanna Tarkka.
Luin tämän juhannuksena englanniksi. Aluksi en meinannut päästä vauhtiin, mutta sitten halusin nopeasti tietää miten Doerr sitoo lopussa langat yhteen. Toisesta maailmansodasta on mielestäni kirjoitettu niin paljon "realistisia" tarinoita sekä myös julkaistu niitä aitoja kokemuksia, jotka vaikuttavat toisaalla paljon fantastisemmilta, että tällainen hivenen sokerikuorrutteinen ei mielestäni haitannut.
VastaaPoistaEn sitten tiedä riittääkö kiinnostus tuohon tulevaan filmatisointiin asti :).
Kiinnostavinta ehkä olikin nähdä ja todeta, että näinkin voi sodasta kirjoittaa! Kieli on ihmeellinen väline. Niin juu, leffakin on tulossa - voisi toimiakin, mutta vaatii paljon kuvaustekniikalta, että sen valon ja kauneuden saa esiin "oikein", jos haluaa noudattaa kirjan tyyliä.
PoistaArja, minäkin ensin pidin tätä aikuisten satuna, mutta lopulta jopa kielikuvat olivat ei-siirappisia ja kyllä tässä rankkaa realismiakin oli ainakin minulle: Se Hitler-Jugend -koulutus....Kokonaisuutena kirja jätti minusta hyvän mielikuvan, eli jos käyttäisin sivellinvertailuasi, niin tämä olisi ollut impressionistinen maalaus, jossa ihan kaikkea ei anneta tarkasti nähdä, katsoja (lukija) saa vaikutelman, jota tekee kuvasta kestettävämmän. Olen kyllä vahvojen makujen ystävä, mutta ei tämä ihan liin latrattua mehua ollut, vaan jotain enemmän. Valo tosiaankin tuotiin kirjassa upeasti esiin.
VastaaPoistaSatumainen, kyllä, mutta siirappimainen-sana oli sinun, ei minun :-) - ja impressionismivertaus, joka nimenomaan pelaa valolla ja väreillä, istuu tähän juuri nappiin! Myös makuvertaus toimii, en ole makean ystävä muutenkaan, mutta oli tässä kirpeyttäkin, tosin tehokkaasti taitettuna ja pohjalle piilotettuna.
PoistaMyönnän. minä sanoin sen siirapin, et sinä;) Impressionismin keksin sun sivelitimestäsi.
PoistaSatumainen on hyvä sama. Sellainen taisi olla Lumilapsikin ja muutama muu. Satumaisuus vie helposti minulla pisteitä, mutta nyt, nyt...just tämän kirjan kohdalla...kaikki voikin olla toisin. Makustelen tuossa marraskuulla fiiliksiä.
By the way: Sinulla on lukijajystävälllinen tapa arvoioida kirjoja: Nuo otsikoidut kappaleet. Varmaan moni nauttii lukiessaan tuollaista tekstiä. Doerrin kirja oli toimitettu samoin!
Kiitos Leena, juu, kirjassa on mainio väliotsikointi, simppeli mutta kertoo heti, mistä kussakin luvussa on kyse. Lumilapsi on ihana ja satumainen! Yleensä pidän tuota sanaa myönteisenä, se antaa lupauksen jostain mielikuvituksellisesta ja tähtipölystä. Tämän kirjan kohdalla taisin tarkoittaa sanalla jotain ihan muuta, hämmennän itseänikin.
PoistaKirjan toinen päähenkilö oli sokea, joten ehkäpä kaikki se kauneus ja tarkkuus tuli siitä sokean henkilön yrityksestä löytää edes jotain valoa elämäänsä jostakin muusta kuin valosta. Myös toinen henkilö etsi sitä valoa radiokanavilta. Valo voi olla jotain muutakin kuin vain se valo jonka näemme. Keittiöfilosofin ajatuksia :)
VastaaPoistaKirja oli kertakaikkisen ihana ja suosittelen kaikille : )
Juuri niin Mai, hieman samoja mietin mutten osannut sanoiksi pukea: sokea vs. valo, tiedon valo radion kautta, puuttuva valo = maaailmansota ja poliittinen tilanne, tästä löytyy paljon valoajatuksia keittiö- ja muille filosofeille :-) Uskon myös, että kirja sopii monelle lukijalle, sellaisellekin joka vähemmän lukee.
PoistaSinun kokemuksiasi vähän kaukaiseksi jäävästä tarinasta oli mukavaa lukea kaikkien ylistysten vastapainoksi. Kehujen takia tämä pitäisi melkein itsekin lukea, mutta olen toisaalta saanut yliannostuksen sota-ajan kuvauksista, eikä sen vuoksi oikein innostaisi. Kieli ja kielikuvat kuulostavat tässä tosin oikein mielenkiintoisilta.
VastaaPoistaTuo oli yksi iso syy, miksen varauksetta innostunut: toista maailmansotaa jälleen kerran. Mutta mihinpä ikuiset aiheet häviäisivät, sota ja rakkaus. Doerr käsittelee niitä kyllä omalla persoonallisella tavallaan, mikä kirjassa on hienointa.
VastaaPoistaMinulle jäi hieman laimea jälkimaku tästä kirjasta. Mutta tuo Pulitzer.. siihen nähden tämä kirja oli helposti omaksuttavissa, sillä Adam Johnsonin Orpokodin poika kävi voimilleni.
VastaaPoistaSama täällä, Ulla. Pulitzer-palkituista Tiklin lumoissa olin täysin! Orpokodin poika, hyvä kun muistutit, se on vielä lukemattomien pinossa - saa nähdä kuinka käy lukemisen kanssa, vaikuttaa aika haastavalta.
Poista