Musta satu

Odotukset ovat korkealla jälkeen järisyttävän Nälkävuoden, joka voitti Blogistanian parhaan kirjan arvonimen vuonna 2012 ja jota itsekin äänestin ykköseksi. Sellaista tunnelmaa harvoin tapaa - riipaisevan kaunista kerrontaa, mutta ehdottomasti ei hyvän mielen kirjojen etsijöille!

Armoa ei Ollikainen lukijalle anna toisessakaan romaanissaan: henkeä joutuu pidättelemään ja häppyendiä on turha odotella. Tarinan miehellä ei mene hyvin. Käsikirjoitus takkuaa, avioliitto vielä pahemmin.

Mies suistuu tummiin ajatuksiin ja sekaviin tunnelmiin. Mielessä sekoittuvat nykyisyys, lapsuus ja perheen menneisyys jo isopapan ajoilta. Isopappa Heino oli viinatrokari levottomassa 1930-luvun Helsingissä, jolloin Tattarisuo oli hämärä paikka. Sinne piilotettiin pirtua ja muuta, jota ei haluttu viranomaisten silmiin. Kuten ruumiinkappaleita. Tarina perustuu todelliseen rikostapaukseen.

Heinokin kuulee juttuja oudoista rituaaleista, joita suolla harjoitettiin ja joutuu itsekin niiden silminnäkijäksi. Päivänvaloa kestämättömät toimet lopulta koituvat Heinon kohtaloksi, jota mies yrittää selvittää.

"Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään."

Tarina on niin musta, että se on paikoitellen läpinäkymätön. Ollikaisen lause on kaunis. Kirkas ja kikkailematon. Mutta ajatusta on välillä hankala seurata, kun aikatasoja on niin paljon: kahden päätason lisäksi henkilöt muistelevat menneisyyttään. Kirjan mies puhuu tarinaansa sinä-muodossa ystävälleen Joonalle, jonka yhteys muuhun kokonaisuuteen jää epäselväksi (miksi juuri hänelle puhutaan?). Lisäksi viitataan usein vielä vanhempaan historiaan, josta kumpuavat jutut Tattarisuohon kätketystä aarteesta. Ilmeisin juoni ei ole keskiössä - miehen oma tarina - vaan Heino ja vanhat tapahtumat, jotka limittyvät kertojamiehen nykyisyyteen ja hänen käsikirjoitukseensa.

Tattarisuo on paikkana jännittävä. Muistan lapsuudestani Köyhien Stockan siellä, missä nyt on Pikku-Huopalahden asuinalue. Se oli täynnä purkaamoja, korjaamoja, romua ja roinaa: autonromuista työkaluihin, joita lailliset tai laittomat pikkuyrittäjät käyttivät ja myivät. Hämäräperäinen paikka, lapsen silmin jopa pelottava. Kun paikka siivottiin, monet (laillisista) yrityksistä muuttivat Tattarisuolle, jolle rakennettiin uusi pienteollisuusalue. Se on tuttu niille, joiden auto tai fillari on viety väärän pysäköinnin vuoksi Helsingin kaupungin haltuun: siellä on ajoneuvojen siirtokeskus. Suosta ei liene enää tietoakaan. Hämärä maine siirtyi mielessäni toiminnan mukana uuteen paikkaan. Näin kerran jopa painajaisunta, että jouduin hakemaan töitä ja sain paikan - Tattarisuolta.

Ihailen isosti Ollikaisen kirjoitustyyliä ja pidän häntä yhtenä huipuista, vaikka jotenkin liiankin niukaksi kirja kaikkineen jää, etenkin päähenkilön osalta. Ja lukija hämmentyneeksi, paljon kysymysmerkkejä leijuu ilmassa. Irtonainen sormi? Sinetit? Isyyskysymykset? Langanpäitä on, mutta harvat johtavat mihinkään, tai ehkä lukijan päättelykykyyn luotetaan liikaa. Pääpaino on tunnelmassa, ja siinä Ollikainen on taitava. Mustassa tunnelmassa.

"...tähdet muodostavat pyörteen, joka nostaa minut kohti taivasta. Sitten tajuan, ettei tähtipyörre kisko minua ylöspäin, vaan maahan on revennyt aukko, johon tähtimerki syöksyy kohisevana vieden minut mukanaan."

Upean ulkoasun on suunnitellut Elina Warsta.

Kenelle: Mustan ystäville, kauniista kielestä nauttiville, menneen ja mystisyyden kiehtomille.

Muualla: Saralla on hieno kuvaus kirjasta ja paljon linkkejä. Muita lukeneita ovat ainakin Lumiomena, jonka mukaan Ollikainen ei kirjoita pitkästi, mutta sanoo paljon. Bleue rakastaa Ollikaisen persoonallista, kaunista, soluvaa kirjoitusta. Ollikaisen tiivis kerronta on upeaa luettavaa, sanoo Ulla.

Aki Ollikainen: Musta satu. Siltala 2015.