Niina Repo: Kompleksi

Kirjan nimeä kuvittelin "tunnepitoiseksi mielleryhmäksi", kuten kirjan alussa avuliaasti sanan merkitystä selitetään, mutta jonka päällimmäiseksi merkitykseksi alkusivut ilmaisevat "itsenäisistä osista koostuvan kokonaisuuden". Eli laitoksen, jossa Niina työskentelee. Tieteen, taiteen ja bisneksen uljaan kombinaation, jossa kunkin työntekijän lohkon tunnistaa vaatetuksesta: arvaat, minkä osan edustajia saattaa tavata kahviautomaatilla punaisessa hassunhauskassa mekossa tai keillä on harmaat kauhtuneet villatakit.

Mutta se ei ole tässä se juttu, vaan jyrsijäongelma tuossa silmää välttelevän värittömässä, byrokratian viilentämässä laitoksessa. Jokin nakertaa siloista ulkokuorta pahasti. Ja on pari muutakin ongelmaa, ainakin Niinalla. Kuten hänen miehensä Tuomas, joka on kadonnut. Niina viedään kuulusteluihin.

"Olen joskus leikitellyt ajatuksella, miltä aivan tavallinenkin elämä, pienetkin salaisuudet, alkavat näyttää rikostutkinnan yhteydessä. Kaikilla on elämässään asioita, jotka haluaisi unohtaa, jopa salata. Jotain viatonta, joka paljastuessaan kuitenkin näyttäisi pahalta."

Repo luo kuplivan kauhutunnelman tämän päivän työyhteisöön: kuin Kafka kuvaisi laitoselämää ja yt-neuvottelujen aikaa. Hauskinta tietysti on se, että vastaavia kokeneet voivat hyvin tunnistaa kerrotut asiat, kuten pään yllä riippuvan yt-miekan alla motivaatiota rakentavat ilo- ja runotyöpajat. Ja surullisinta se, että "on huhuttu, että Niinalla olisi yt-neuvottelut käynnissä myös kotona."

Pelottavaa on se, että muisti alkaa mennä. Niinan avaimet katoavat, ja iPad. Tapaamiset unohtuvat, ihan tavallisetkin asiat, kuten vuosia vanha salasana (alatko jo samastua?) Tavarat löytyvät eri paikoista kuin mihin ne on jätetty - hän ja lukija alkavat epäillä jo alzheimeria, tai ehkä jonkinlaista aivotoiminnan häiriötä stressin seurauksena. Sillä stressinaiheita löytyy: vesivahinko, terveysongelmia (josta tulee mieleen Revon aiempi omakohtainen syöpäkuvaus, Arpi), vaikeuksia kotona ja töissä... Mistä ei päästä puusta pitkälle - kai ihmisellä joka tapauksessa on stressi, jos mies katoaa. Ei Tuomas täydellinen ole, mutta rakastaa vaimoaan ja lapsiaan. Ainakin ajoittain ja ainakin silloin, jos hänelle ei aseteta rajoja. Mutta voiko Niinan kertomukseen luottaa, hänhän unohtelee muutenkin?

"Mutta muistihan on muutenkin epäluotettava! Ihmiset muistavat mitä sattuu. Uskovat kuultua tapahtuneeksi."

Hauskanilkeä tarina nuoresta perheestä ja avioliitosta sekä lohduton näkemys työelämästä, jossa kukaan ei halua noudattaa vanhanaikaisia moraalikoodeja vaikkapa työkaveria tukemalla, paitsi pakosta yt-neuvottelujen alla (ja aina voi pystyttää Valitusten laatikon). Repo on sujuva tekstintekijä, joka ei väännä vitsiksi tarkoitettua vitsiä, vaan sivaltaa ilkeämmin ja salaa selän takana, kuten teemaan sopii. Nauroin ääneen monta kertaa; teksti on osuvaa, vaikken halua epäsympata Niinaa. Jonka hätä koskettaa aidosti, ja tekisi mieli sanoa että... Mutta ei, tässä vaiheessa ulkoa sanominen ei auta, on oivallettava itse.

"Niina itkee jonnekin universumiin. Uikutiuikuti, vastaa universumi."

Liitän kirjan mielessäni toivomiini työelämäkuvauksiin Antti Leikaksen jatkoksi ja kiitän Repoa: aiheesta on kirjoitettu aivan liian vähän. Vaikka voisi tämä olla myös parisuhdekuvaus tai dekkari. Virkistävä ja fiksu omassa omalaatuisessa lajissaan. Ja varmasti hyvin, hyvin terapeuttinen monelle. Nauru vapauttaa, vaikkei Niinan tilanteessa olisikaan. Repo onnistuu osoittamaan, että asioita voi katsoa tällaisenkin linssin läpi.

Kansi muistuttaa hämäävästi jotain toista kirjaa, mutten saa kiinni mitä: melkein sanoin kirjaston sedälle, etten ota, tuo minulla on ollut jo. Ainakin Dilbert tulee mieleen.

Kenelle: Perhettä ja uraa tekeville naisille, jotka yrittävät olla yli-ihmisiä (kaikki sympatiani heille!). Uskottomuutta epäileville, yt-neuvotteluissa kärventyville; heille, joiden on vaikea kohdata todellisuutta, genrerajoja kaihtaville, vapauttavaa naurua hakeville.

Muualla: Aikuisten perheellisten uranaisten pienoismaailmaan sijoittuva painajaisunimainen selviytymistarina, jonka luki mielellään, tuumii Jokke. Yllätyksellinen ja mielikuvituksellinen, sanoo Krista.

Niina Repo: Kompleksi. Siltala 2016. Kansi: Elina Warsta.