Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Amanda asuu yksin kaupungin laidalla repsottavassa talossa, jonka peri ammoin kuolleilta vanhemmiltaan. Hänellä on kaikkea, vanhus usein miettii. On viihtyisä koti ja kasvimaa, on säitä ihmeteltäväksi, rauhaa ympärillä, naapurissa Jansson. Hieman omalaatuinen hänkin, joten naapurit tulevat hyvin keskenään toimeen.

"Öisin Amandan pientä taloa hamuili tumma tuuli. Sen tiesi tummaksi, jos sitä kuunteli. Se oli koditon."

Mutta kun pieneen kaupunkiin muuttaa pakolaisia, rauha alkaa järkkyä. Turhan tuttu tarina: rasistit vainoavat, tavallinen kansa on neuvoton, peloissaan olevat maahanmuuttajat eivät osaa olla oikein, mitenkään. He tuovat mukaan murhetta ja levottomuutta. Väkivallan uhka alkaa leijua ilmassa.

"Luultavasti murhe matkusti ajassa ja siirtyi sukupolvelta toiselle jo kun äidit imettivät lapsiaan. Murhe kulki ihmisen kannoilla kuin isäntäänsä seuraava koira, ja jokaisella ihmisellä oli oma koiransa." 

Kun Amanda noteeraa nälkäisen, kauhistuneen pakolaispojan, ikiaikainen ihmisen, aikuisen ja naisen suojeluvaisto herää. Hän ei epäröi, vaan tekee sen, mikä luontevalta tuntuu. Lapsi on ruokittava, hänelle on tarjottava turvallinen paikka. Vaikka Jansson varoittelee. Ihailen Amandan luonnollista ja mutkatonta suhtautumista asiaan, josta meillä on tehty kompleksinen yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Perusasia on ihmisen ja lapsen auttaminen. Amanda on esimerkki ihmisestä, joka on tyytyväinen omaan elämäänsä: sellainen pystyy auttamaan myös muita eikä koe heitä uhkana.

Sahlberg ottaa kirjassaan kantaa paitsi pakolaiskysymykseen myös nykyiseen sanankäyttöön.

"He luulivat katkeruuttaan ja tyytymättömyyttään mielipiteiksi ja jokaisella täytyi olla mielipiteitä, jollei halunnut vaikuttaa vähä-älyiseltä. Siksi ihmiset oksensivat katkeria sanoja ymmärtämättä, että he mölähdellessään kuin apinat vain kuluttivat omia suupieliään. Toisaalta ihmisillä täytyi olla oikeus sanoihinsa, sillä jos ihmiseltä tukittiin suu, hänen kätensä ja jalkansa alkoivat vaarallisesti heilua."

Tarina on koskettava ja ajankohtainen, mutta vaikka Sahlberg kirjoittaisi ilmalämpöpumpun korjauksesta, ihailisin: hänen kielensä on erityinen, mestarillinen - niin kaunis, tiivis ja hieno, että sen ääressä tekee mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Sahlbergin lause ei ole vain lause, vaan se kertoo paljon enemmän, se vihjaa, laajenee sanojaan suuremmaksi, luo koskettavaa tunnelmaa. Joka usein Sahlbergilla on jollain lailla uhkaava ja mustanpuhuva. Vaikka myös huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä on kosolti, se täytyy kaivaa rivien välistä. Sahlberg yhdistää ällistyttävästi ihmisrakkauden syvään ihmisvihaan, saa lukijan oudolla mutta hyvällä tavalla levottomaksi, ikuisesti nälkäiseksi tekstille ja tarinoille ja tälle täysin omanlaiselleen tavalleen kirjoittaa.

Ruotsissa asuvaa kirjailijaa näkee harvoin Suomessa: kunpa hän tulisi joskus kertomaan kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Hän on niitä harvoja, joiden ihailuni menee silkan fanittamisen puolelle. Lupaisin silti kuunnella kiltisti, kirkumatta ja pyörtymättä (vaikka näenkin itseni raahautumassa nilkasta kiinni pitäen nimikirjoitusta kerjäämässä...). Uskon, että ihailijoita löytyy paljon muitakin. Lupaamme käyttäytyä asiallisesti!

Blogistani löytyy monta juttua Sahlbergin kirjoista, ja jokaisessa niissä ihailen samaa. Amandan maailmat on parhaasta päästä niin tarinansa kuin kerrontansa ansiosta. Aiemmat jutut:

Pilatus
Siunaus
Yhdyntä
Tammilehto
Irinan kuolemat
Pimeys (sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään)
Yö nielee päivät
Herodes
Häväistyt

Kenelle: Kielen ihailijoille, ainutlaatuista kirjoitustapaa arvostaville, synkän tunteville, koskettavan ystäville, ihmisiä ihmetteleville, tiiviistä tykkääville.

Muualla: Yhteisajoitettu postaus Tuijata- ja Reader why did I marry him
-blogien kanssa.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat. Like 2017.