Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Kuolevaisuutemme tiedämme, mutta harvoin sitä aktiivisesti tulee ajateltua (onneksi). Etenkään sitä, mitä tapahtuu sen hetken jälkeen, kun fyysisesti meidät on todettu kuolleiksi. Jos olemme vaikka joutuneet auton töytäisemäksi ja iskeneet päämme katukiveen. Entä sitten?

Ilona tietää. Hän havahtuu huomatakseen makaavansa ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Vaikka hänen kehonsa on kuollut, jotenkin hänen tajuntansa on hereillä. Hän myös huomaa pystyvänsä havainnoimaan ympäristöään, jopa liikkumaan kaikkialle, mihin haluaa. Ilona on siis jonkinlainen aave.

Kummitusjutusta ei silti ole kysymys. Ilona palaa perheensä luo, totta kai, mihin hän muualle osaisi mennä. Mies ja jo isot lapset eivät näe häntä, mutta Ilona näkee heidät, tarkkailee ja seuraa aviomiestään, aikuista tytärtään Annaa, aikuisuuden kynnyksellä olevaa Lauria. Ja saa yllätyksekseen selville asioita, joita ei eläissään tiennyt. Miten hyvin oikeastaan tunnemme läheisemme? Miksi salaisuuksia on pidetty?

"Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan. Minunkin läheiseni ovat taitavasti annostelleet itsestään sen verran kuin ovat arvelleet minun jaksavan ottaa vastaan. Toivon, että olen pystynyt samaan."

Ilonan havaintoja on yllättävän kiinnostavaa seurata, sillä kerrontaa ei häiritse ylitunteellisuus. Ärsyttävätkö kodin pyykkivuoret, kun olet kuollut? Voitko nauttia lasin rakastamaasi punaviiniä? Oletko mustasukkainen miehestäsi vielä kalmonakin? Sillä, kuten Ilona toteaa, miehelle olisi ottajia.

Miksei Ilona ole enemmän poissa tolaltaan? Kuolemaa enemmän tuskin voi olla poissa tolaltaan. Onhan jokin ero elämiseen oltava. Tulkitsen tarinaa siten, että fyysisenä elämästä poistuneen maalliset tunteet muuttuvat. Ne eivät pienene saati poistu, mutta näkyvät ja tuntuvat erilaisina, harsomaisempina maasta katsoen. Ja vapautuneempina: asioihin ei enää tarvitse ottaa kantaa, koska ei voi. Ja kun se ei ole enää vaihtoehto, tilanteita tarkastelee täysin eri näkökulmasta, meille eläville tuntemattomasta. Olisi paljon oudompaa, jos kaikki olisi samoin kuin elämässä! Vaikka myös sitä välitila muistuttaa. (Tuli mieleen Oneiron.)

Suurimman yllätyksen Ilona kokee vanhempiensa taholta - ja Marjan, perheelle läheisen tädin, jonka Ilona oikeastaan oppii tuntemaan vasta nyt. Kiintoisa käänne: miksi nyt?

Minämuotoinen kerronta on paras valinta, kun haluamme asettua jonkun pään sisään, ja nyt se toimii erityisen hyvin. Vaikka Ilona on lievästi sanoen oudossa tilanteessa, se ei kammota, niin arjessa kiinni ollaan, tässä ajassa ja tutuissa paikoissa eteläisessä Helsingissä. Hyväosaisista puhutaan, köyhyydessä ei kärvistellä tässä ympäristössä. Teksti on sujuvan napakkaa ja eteenpäin vievää, niin kummalta kuin termi juoni tässä yhteydesssä - siis elämän ja kuoleman - kuulostaakaan. Esikoiskömmähdyksiä on tarpeetonta tarkkailla. Elin, kuolin, Ilonan mukana.

Surunsävyinen, viisas ja mietityttävä tarina, jonka kirjoittaja pitää taidokkaasti hallinnassa, samalla kuin lukijan. Onko tarinassa opetusta tai sanomaa, sen saa jokainen itse päättää tai olla päättämättä - siinä on sen juju ja kauneus. Mikään itsemurhaopas kirja ei ole: Ilonan kokemukset juontuvat hänen elämästään ja tekemisistään siinä ja ovat kuoleman jälkeen suora jatkumo sille, mitä tapahtuu.

"Olen Ilona, olen perheenäiti, juristin vaimo ja äidinkielenopettaja, olen kuollut."

Kenelle: Yllättävän fiktion ymmärtäjille, kunnollisen perheenäidin elämää eläville, etelähelsinkiläisille.

Muualla: Tuijata saavutti jo alkusivuilla liikuttuneen tilan.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa. Atena 2019. Kansi Anna Makkonen.