Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Viime sotaa käsittelevät kirjat ovat aina vain suosittuja. 

Sen osoittaa Kirjakauppaliiton elokuun myydyimpien lista: Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on kakkosena ja Rautiaisen kirja samoin Lapin maisemista sijalla viisi. 

Nyt puhutaan vankileireistä, joille saksalaiset ja suomalaiset keräsivät ei-arjalaisiksi katsomiensa väestönryhmien edustajia, kuten romaneja, homoja ja juutalaisia, sekä omistaan "rotupettureita" - niitä, jotka onnettomuudekseen puolustivat vankeja ja vähemmistöjä tai jopa pariutuivat sellaisten kanssa. Leirien oloista kertoo vartijaksi ja tulkiksi Lapin leirille komennettu Väinö päiväkirjassaan. 

Kylmää kyytiä, henkisesti ja fyysisesti. Vangeilla teetettiin raskaita töitä ilman varusteita pakkasta vastaan tai työntekoon, käsillä kaivettiin maata, kun lapioita ei ollut. Vankeja siirreltiin leireiltä toiselle kulloinkin voimassa olevan ryhmittelyn mukaan - juutalaiset sinne, neuvostovangit tuonne. Osa leireistä ei ollut virallisesti kirjoissa ja kansissa, ja paljon vankeja kuoli joko niillä tai kuljetuksissa. Tai natsien rotuopin mukaisissa lääketieteellisissä tutkimuksissa kallo- ja muine mittauksineen, joihin myös saamelaisia alistettiin. Dokumentteja entrattiin sopivasti, kun ihmisiä katosi.  

Inkeri Lindqvistin mies Kaarlo on yksi kadonneista. Inkeri saapuu sodan jälkeen Enontekiöön löytääkseen tietoja miehestään, takaraivossaan hullu toive: ehkä tämä on vielä hengissä jossain? On hänellä virallinenkin tehtävä, kirjoittaa lehtijuttuja Lapin jälleenrakennuksesta. 

Oikeastaan Inkeri on valokuvaaja, haaveillut ammatista jo pienenä. "Kuvaaminen oli hänelle kaikki." Hän opettaa paikallista tyttöä, Bigga-Marjaa, valokuvauksen saloihin tutustuessaan asukkaisiin ja yrittäessään onkia tietoja miehensä viimeisistä tunnetuista vaiheista. 

"- Jos sinä et tiedä, tiedätkö kenellä voisi olla mitään tietoa? - Natseilla, Piera naurahti ja pisti tupakkaa piippuunsa. - Suurin osa heistäkin on nyt kaltereiden takana, tai teloitettu. Kyllä sinä sen tiedät. - Ei papereita, ei mitään? Suomalaisissa asiakirjoissa? Inkeri yritti, vaikka tiesi jo vastauksen. Kaikki keskustelut, joita hän oli käynyt viranomaisten kanssa asiakirjoista, olivat olleet surkeita. Ei mitään tietoa missään Vain tympeitä ilmeitä. Lauseita, jotka kertoivat, ettei asia kuulunut Inkerille. Että tuli olla kiitollinen siitä, mitä on. Piti keskittyä tulevaan. Miksi kaikki hokivat sitä hänelle? Pitikö se edes paikkaansa? Entisyyttä oli niin paljon."

Kirja kertoo sodan käytännöistä, mutta myös näkemisestä ja silmien sulkemisesta. Ja luonnosta, joka elää ja muuttuu ihmisen tekojen myötä.

"- Kuulin, että olet kirjoittamassa lehtijuttua näistä uusista tekoallassuunnitelmista ja sellaisista. Ihan vaan ettei jää uutisointi yksipuoliseksi kuten se tuppaa valtakunnan uutisissa jäämään, niin minäpä annan oman mielipiteeni: Lanta sikenee. Lappi pakenee. Kemin lohi on näillä minuuteilla kuolemassa sukupuuttoon. Järvet saastuvat. Porot kuljeskelevat rajojen väärällä puolen. Kohta ei ole metsää, ei kalaa, ei poroja. Lantalaisille se on kai sama, millä me täällä eletään."

Kuin salaa tarinaan hiipii myös eräs rakkauskertomus. Trillerimäisyyttä tuovat Inkerin tutkimukset, jotka hermostuttavat poliisimestari Koskelan, joka oli itsekin joutunut vankilaan sodanaikaisesta toiminnastaan natsi-Saksan turvallisuuspoliisin erikoisyksikössä. 

"Koskela oli hyvin pian saanut selville, kuka tämä Inkeri Lindqvist oikein oli naisiaan. Hyvin pian hänelle oli myös alkanut valjeta, mistä kaikessa oli kysymys, eikä Koskela ollut tiennyt, miten päin olla. Pitäisikö Koskelan muka kertoa koko totuus, joka saattaisi johtaa hänet vielä isompaan liriin? Pitäisikö hänen olla kertomatta mitään ja kiistää kaikki, mikä saattaisi johtaa siihen, että Inkeri alkaisi esittää kysymyksiään tahoille, joiden Koskela ei halunnut pöyhivän tapausta? Hän ei tiennyt. Hän ei todellakaan tiennyt. Hän päätti luottaa vaistoihinsa ja katsoa mitä tuleman piti. Niin hän oli tähänkin asti elämässään tehnyt."

Hieno ja vahvatunnelmainen esikoiskirja, jonka kirjoittajan suurta tietomäärää niin sodasta kuin saamelaisista hämmästellen ihailen ja kiitän sen komeasta esiintuomisesta. Ei, hän ei ole saamelainen, kuten voisi luulla, vaan savolaista juurta syntymäpaikkansa Lapinlahden mukaan. Hieman omaa lukemistani hankaloitti silppuisuus, joka aiheutuu tiuhaan vaihtuvasta aikatasosta sodan ja sen jälkeisen ajan välillä. Välillä on vaikea pitää mielessä, kuka ja mitä milloinkin tapahtuu, vaikka vastaukset löytyvät kyllä viisaasti tekstistä. Ehkä tämä toimisi vielä paremmin kuunneltuna, edellyttäen, että aikatasot lukisi eri lukija? Toisaalta, keino saattaa olla tahallinen ja erinomainen siten, että lukijan on pakko keskittyä, silmäily ei riitä, joten linjakas teksti ja painava tunnelma pääsevät vangitsemaan. 

Kuinka julmia me ihmiset voimme olla, kun tilaisuus tarjoutuu tai kun on pakko, jopa omiamme kohtaan, saati "toisiksi" katsomiamme, on ikuinen ihmettelyn aihe etenkin silloin, kun sodasta puhutaan. Selvinnevätkö kaikkien kadonneiden kohtalot koskaan - niin tai näin, on hyvä kysyä ja tuoda päivänvaloon mätiäkin kohtia meistä ja historiastamme. Ja kaikki tieto tai arvelu, mitä on mahdollista saada, on varmasti tervetullutta niille, joiden perheitä tilanne on omakohtaisesti koskettanut.  

Kenelle: Sodan loppuvaiheita miettiville, vahvatunnelmallisen ystäville, taitavista esikoiskirjoista kiinnostuneille. 

Muualla: ... ei ole faktoista ratiseva tietokirja vaan täyteläiseksi kudottu fiktiivinen romaani, sanoo Aina joku kesken -blogi. 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. Kansi Tuomo Parikka.