keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Keski-ikäinen, Finlandia-palkittu kirjailija joutuu sydänleikkaukseen ja kirjoittaa kirjan keski-ikäisestä, sydänleikkaukseen joutuvasta Finlandia-palkitusta kirjailijasta. Ookei. Onko miehillä muuta eroa kuin nimi, joka jälkimmäisellä on Jan Holm? 

Kirja ei niinkään kerro Holmista kuin hänen kirjoittamastaan kirjasta - nimeltään muuten Taivaallinen vastaanotto, jonka voi ajatella viittaavaan niin kuolemaan kuin kirjalliseen uraunelmaan tai lukijan haaveeseen - ja sen herättämistä ajatuksista, niin kirjailijassa kuin lukijoissa. Lyhyiden tekstipätkien yhteyksiä toisiinsa tai edes Holmin kirjaan on mahdoton hahmottaa. Mutta koukutun silti lukemaan nimillä allekirjoitettuja ajatuksia, mitä hämmästelen. Miksi hyppelehtivä tyyli tuntuu niin tutulta? Tämähän on... eikö se muistuta... aivan kuin... kyllä!

Kuin somea lukisi! Ei somessakaan aina tiedä, minne hyppää: etenkin Twitter läväyttää näytölle joskus käsittämättömiä keskustelunpätkiä ja nostoja, joista joko yrittää saada tolkkua tai sitten ei, silmän edessä ne ovat kuitenkin. Motivaationi on kova selättää kirja, ja luotan lujasti Viikilän kirjoitustaitoihin. Vaikka mielessä vilkkuvat varoitusvalot; ei kiitos enää autofiktiota. Eikä liian taiteellista, ei mitään kummallista!

"En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa. Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan. SELJA"

Kertojia on kymmeniä, erilaisia. On perusinsinööri, uskovainen, yksinäinen, sivistynyt, pätijä, pihalla oleva, syvällinen, listaaja, katkera, kriitikkokriittinen, rakennustyöläinen, Holmin leikannut sydänkirurgi... Parhaiten lukija oppii tuntemaan kaupunkisuunnitteluviraston entisen johtajan Raunon, nykyisen Uber-kuskin, joka lukee Taivaallista vastaanottoa asiakkaita odotellessaan ja punaisissa valoissa. Aika moni on kirja-alalla tai sinne pyrkivä. Kuten kirjailijuuttaan vakavasti suunnitteleva Minttu, hänen ystävänsä, lutkakirjailija Linnea, ja Mirva, jonka ajatuksia saamme lukea hänen muistikirjastaan (vihreä Moleskine). Jopa pientä tarinantynkää näiden kesken itää, kuin härnäykseksi. Helsinkiläiselle tuttuutta tuovat paikat, kadut, kahvilat ja ravintolat, joissa liikutaan. 

"Toivoisin sellaista rakennetta, joka johdonmukaisuuden vaatimuksen sijasta hyväksyisi hetkelliset totuudet. CAT."

Moni kommentoija jää vain yhden ajatuksen mittaiseksi. Holmin omat ajatukset kulkevat kaiken lomassa hyllyvänä perustana tai tuulessa lepattavan hämähäkinverkon keskipisteenä. 

"Kirja ei noudata tapahtumien kronologiaa, mutta tunteiden kronologiaa se noudattaa."

Olisiko tässä vinkki kirjan avautumiseen? Jaksanko ja osaanko tutkia - saattaa olla hämäys, mihinkään ei voi luottaa. Mutta silti nautin lukemisesta. Lauseista löytyy helmiä. "Lapsuus on mainos elämästä, jota ei koskaan tule." "Kaikki faktat ovat tunnekysymyksiä." "Sydänsurut ovat itserakkautta."

Vaikka yleistunnelma on vakavan sairauden varjossa synkänpuoleinen, huumoria löytyy, nauran monta kertaa. Etenkin, kun olen tunnistavinani sanojan tai ihmistyypin, jota tämä edustaa. Mukana ovat yhteiskunnan portaat ylimmältä saakka. Ehkä myös kirjabloggari tai Kirjallisuuden ystävät -fb-ryhmän jäsen. Kirja-alan ihmiset löytänevät itsensä tai kollegansa. Kirjamessuja ei kukaan kirjailijuudesta kertova voi sivuuttaa. Vinkkejä lukemiseen tarjoillaan näennäisen anteliaasti. 

"Tarinallisuuden kanssa on oltava tarkkana. Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta." 

Kirja ei ole hankala, kuten alkuun pelkäsin. Se tosiaan herättää ajatuksia, tunteitakin, saa miettimään kaikenlaista. Kuten sitä, miksi Jukka Viikilä, anteeksi, Jan Holm, on tehnyt kirjan, joka ei ole helppo eikä tarinallinen - tai on sitä ylitsepursuavasti, miten vain. Uteliaisuudesta? Näyttämisen halusta? Pakottavasta taiteellisesta ja sanomisen tarpeesta? Katumuksesta tai kuolemanpelosta, mikä saa miettimään koko uraa? Hän viittailee usein niin palkintoteokseensa kuin suuren kauppaketjun tilaustyönä tekemästään tarinakoosteesta, joka tuli kuunnelmina radiosta (kuuntelin joitakin, kun se tuli sopivaan aikaan autossa mökkimatkalla liikennetiedotusten lomassa). Ehkä hän vuodattaa sydänvertaan riveille, löytää tavan olla välillä raa'an paljas, välillä piiloutua kaikelta. Kukapa näin ei haluaisi olla.

Viikilä kuvailee takakannessa kirjaa himmeliksi, minä mainitsin hämähäkinverkon. Kumpikaan ei tunnu täsmälliseltä vertaukselta, sillä niin himmelissä kuin hämähäkinverkossa on selkeä rakenne, jokainen pätkä on näkyvän looginen ja kiinnittyy lujasti seuraavaan, mitä kirjassa ei tapahdu. Jos kirjaa pitäisi kuvailla, se voisi olla rähjääntynyt olkitähti: keskustassa on sairaalan sänky ja sydänpotilas, ja siitä lähtee säteitä pätkinä eri suuntiin. Osa pätkistä on ehjiä, osa on rispaantuneita, osa hieman halki ja haipuu käsistä koskiessa. 

"Ehkäpä hyvän kirjan tehtävä on tällä tavalla kaksinainen. Lahjakkaimmat se saa produktiivisiksi ja muut kriittisiksi. HENRIIKKA."

Kirja on ihmiskoe, kirjallinen kokeilu ja näyttö silppuisesta elämästämme. Se on myös moniäänisyyden puolustus, joka haastaa lukijan osallistumaan, ajattelemaan ja kommentoimaan itse. Lukukokemus on antoisa, hersyvä ja ehdottoman positiivinen. Kun alkuun pääsee. Viikilä pyrkii jälleen tuomaan proosakirjallisuuteen jotain siitä puuttunutta. Eikä hän luo kirjallisuutta, jonka voi lukaista ohimennen tai unisaduksi pään nollaamiseen. Muotonsa vuoksi kirja olisi vaikea kuunneltava, luulen; sitä on plärättävä, lukuvauhtia vaihdeltava, pysähdyttävä ja toistettava luettu rivi. Ehkä koko kirja. 

"Kirjallisuus on koettelevaa, elämä ei niinkään."

Kenelle: Kokeellista kavahtamattomille, erilaista etsivälle, lauseesta nauttiville, kirjallisuuspuheen ystäville, silppuisuutta sietäville, Helsinki-kirjoja hakeville. 

Muualla: Myös Kirsin Book Clubin Airi hymyilee - hänen laillaan ärsyynnyin alkuun termisnobbailusta. Jos kaikki on jo sanottu, "mahtuuko oma ääneni enää joukkoon", miettii Kirjaluotsi


Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.  Kannen suunnittelu Piia Aho, kannen kuvat Anna Tuori.



4 kommenttia:

  1. Tämä kiinnostaa kovasti. Itselläni on nyt tarve kokeellisemmalle kirjallisuudelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä vastaa tarpeeseen! Aiempia kokeellisia - tai sellaiseksi mieltämiäni - minulle toimineita ovat mm. Marjo Niemen, Maija Muinosen ja Harry Salmennemen kirjat, Laura Laakson Mrs Milkyway, Pontus Purokurun Römaani... Miki Liukkosen uusinta en ole vielä lukenut, mutta O vaikutti.

      Poista
  2. Oletpa loistavasti kiteyttänyt teoksen ja kuvaillut lukukokemusta. Itselläni oli ihan sama, että ensin ärsytti ja epäilytti. Mutta sitten alkoi soljua joukkoon todellisen tuntuisia ihmisiä, hienoja oivalluksia ja kirjoittamisen tuskasta on itsekin kirjoittavan ihmisen aina mielenkiintoista lukea. Äänikirjana teos ei auennut yhtään, oli ostettava kunnon printtiversio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi! Ja juu ei, ei toimi äänenä, fyysinen teksti on saatava, jotta ne hienoudet alkavat näkyä. Jännä havaita, minkälaiset teokset toimivat äänikirjoina, minkälaiset eivät. Niillä on eronsa.

      Poista