perjantai 8. lokakuuta 2021

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Mitä juhlaa lukea pitkästä aikaa Knausgårdia! Nautin kuin rakkaan vanhan ystävän tapaamisesta, ihailen kirkasta lausetta, näennäisen naiivia mutta omalaatuisen komeaa sanonnan tapaa, pikkutarkkaa kuvausta. Lähes kaikki kirjailijat aiemmat teokset ahmineena uppoan Taisteluni-sarjasta tutunoloiseen maailmaan, jossa Arne aloittaa kerronnan. Hän on lapsiperheen isä, jonka vaimolla on mielenterveyshaasteita. Olisiko taas aika viedä vaimo sairaalaan?

Naapurin Egil tuntuu myös tutulta. Ja muutama muu henkilö, mutta ei pelkästään Knausgårdin ansiosta, vaan myös muita norjalaisia tämän ajan kertojia lukeneena. Tämä onneton tunari, joka sössii jatkuvasti. Tai se itsevarma setä-ääliö, joka uskoo kaiken olevan hänelle luvallista. Ja se vaimo, joka yrittää kaikkensa vaihtelevalla menestyksellä. Tai nuori itsevarma nainen, joka ottaa kyselemättä. Aamutähdessä äänen saa moni, ja he kaikki elävät vimmaisesti omankokoistaan elämää, kun alkaa tapahtua kummia. 

Taivaalle nousee uusi tähti. Luonto käyttäytyy omituisesti, etenkin eläimet. Ei suuressa mittakaavassa, vaan pieninä kummallisuuksina, joskus onnettomuuksina tai sairauskohtauksina. Ihmiset säpsähtelevät oudoista havainnoistaan, tunnelma kasvaa uhkaavaksi.

"Mies oli vain parikymppinen. Ei näyttänyt narkomaanilta. Varmaan opiskelija, joka oli juonut vähän liikaa. Kumarruin uudelleen, laskin käden hänen olkapäälleen ja ravistelin häntä kevyesti. Silmät aukesivat. Minut nähdessään hän luikerteli seinää vasten kuin eläin. - Et voi nukkua täällä, sanoin. - Auta, hän kuiskasi. - Auta minua." 

Onko uusi tähti Raamatun viittama Kointähti ja tarkoittaako se pelastusta, paholaisen nousua vai ihmiskunnan lankeemusta? Sitä ei juuri kirjassa pohdita, mutta muita teologisia kysymyksiä sitäkin enemmän. Mitä ylipäätään on usko, jumaluus tai elämän ja kuoleman ero? Filosofeihin viittaillaan. Egilin pohdintaa on paljon, jopa esseenä. Niin paljon, ettei lukija voi välttää epäilyä siitä, että kirjailija sijoittaa häneen omia ajatuksiaan. Siihen viittaa myös se, etteivät ajatukset ole ammattiteologin tai -filosofin tasoisia, vaan sisältävät paljon yleistietoa. 

Harmikseen Egil saa hoitaakseen kymmenvuotiaan poikansa Viktorin tämän äidin matkan ajaksi. Niin, Egil ei ole miellyttävä ihminen, kuten ei välttämättä kukaan kirjassa. Ihmiskunnasta annetaan inhimillinen, erehtyvä, suorastaan typerä kuva. Mikä on tietysti aivan todenmukaista. 

"Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään." 

Kaikki kirjan tapahtumat eivät ole outoja, mutteivat silti mieltä nostattavia. Masentuneen nuoren Olen äidin, Turidin, kertomusta on tuskallista seurata. Papin, Kathrinen, työn kuvaus ja avioliitossa kärvistely. Josteinin katkeruus ja hukassa olo - yksi kohtaus tuo mieleen Mikko Kamulan Tuonelan. Luin kirjan joka sanan tarkasti, rukouksia myöten, sillä odotin oivalluksia, jotain keskeistä, jotain yhdistävää. En oikein löytänyt. Yksi keskeinen miete on Vibeken: 

"Pohdin sitä mitä Helge oli sanonut, että kaikki maailmassa oli improvisaation tulosta ja luonnonlait olivat oikeastaan pelkkiä opittuja tapoja."

Tämä on kiinnostava ajatus, josta jotkut tutkijatkin ovat puhuneet. Entä jos ympäristöään perustavanlaatuisesti muuttamalla ihminen muuttaa myös sen käyttäytymistä, siis luonnon ja luonnonlakien? Kuten tiedetään, ihminen on muuttanut maailmaa enemmän kuin mikään muu olento, seurauksia miettimättä ja aavistamatta. Onko mikään enää samaa kuin ennen? Kuten vaikkapa kuolema tai ajan kuluminen? Voiko mihinkään entisiin totuuksiin enää luottaa? 

"Mitä uskovat uskoivat? Sitä en ollut ikinä täysin ymmärtänyt."

Kiinnostavista kohdista ja henkilöiden inhimillisyydestä huolimatta kokonaisuus jää jotenkin kesken. Langanpätkiä heitellään, mutta niitä ei koota yhteen, paketti sitaistaan kiinni miten kuten oikeastaan vasta viimeisellä rivillä. Harmittaa, sillä paljon hyviä elementtejä on ilmassa; niistä voisi muodostua tätä paljon järisyttävämpi tarina. Kirjaa oli silti ilo lukea, niin tuttuuden, kirjailijan ihailun kuin uteliaisuuden kannalta. Tällaista Knasu siis on pohtinut. En silti lähtisi häntä veikkailemaan nobelistiksi ihan lähivuosina, vaikka sellaistakin on esitetty. 

Kenelle: Knausgårdin ihailijoille, uhkan varjossa viihtyville, uskonkysymyksiä pohtiville, ympäristön muutoksia miettiville.  

Karl Ove Knausgård: Aamutähti. (Morgenstjernen) Like 2021. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.



2 kommenttia:

  1. Täytyy myöntää, että minulla on ennakkoluuloja kirjailijaa kohtaan. Taistelenu olen kuitannut lähinnä ajatuksena "setämies jorisee elämästään". Ehkäpä epäoikeudenmukaisesti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On sarjassa tuotakin piirrettä, mutta myös muuta. Se piinaavan tarkka kerronta ja tunteiden erittely on omanlaistaan - no, Kalle Päätalo teki sitä meillä omasta ajastaan. Sitä muuta ovat mm. perheenjäsenen mielenterveyshaaste, isyys ja vanhemmuus ylipäätään, edeltävien sukupolvien vaikutus, aviosuhteen kehittyminen (ei hyvä tässä tapauksessa), kirjallinen menestys... Aikamoista tirkistelyä lukijalle, kun nyt ajattelee. Eikä lähipiirikään ilahtunut. Jotenkin teksti vain koukutti pahanlaisesti.

      Poista