Paljon painavaa asiaa, ei varsinaisesti suurta sanomaa tai uutista, mitä emme presidentin lausunnoista ja mediasta olisi jo kuulleet, mutta taustoitettuina ulkopoliitikan tila ja näkemykset etenkin Suomen kannalta aukeavat entistä paremmin. Minua kirjan lukeminen on auttanut tulkitsemaan uutisointia tarkemmin, kauhistelun ja ihmettelyn ohessa. Miten maailma makaa nyt ja ennen kaikkea, miksi. Myös vaihtoehtoja tulevaan hahmotellaan: "...miten selviydymme parhaiten kilpailusta, estämme yhteenotot ja edistämme yhteistyötä."
Maailma jaetaan karkeasti kolmeen geopoliittiseen valta-alueeseen, vallan kolmioon: globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Näiden erot ovat niin historiallisia, poliittisia, kulttuurisia kuin taloudellisiakin. Globaali länsi, rikkaat länsimaat, joihin itsekin kuulumme, on toiminut maailmanpolitiikan ohjaajana ja demokratian edistäjänä ja vallastaan huumaantuneena kuvitellut koko maailman jakavan samat pyrkimykset. Kunhan muutkin vain ymmärtävät, että hyvinvointia (rahaa, rauhaa, kansalaisten tyytyväisyyttä) syntyy tehokkaimmin yhteistyöllä ja yhteisillä säännöillä.
Lännen suuri virhe oli luottaa tähän linjaan. Ja sehän toimi meillä hyvin, kunnes ei enää toiminutkaan. Itää ja etelää nousevine talousmahteineen ei ole huomioitu riittävästi sääntöjen luomisessa kumppaneina, toteaa Stubb. Ymmärrettävää, että niitä eivät lännen ongelmat kiinnosta: ne luovat omia verkostojaan ja järjestelmiään, joilla etenevät pyrkimyksissään saada valtaa ja vaurautta. Monenkeskisestä, yhteisiin sääntöihin perustuvasta järjestyksestä, jota demokratiat ovat tavoitelleet, ollaan siirtymässä kohti moninapaisuutta, jossa keskenään kilpailevat valtiot pyrkivät taloudelliseen ja tekniseen ylivoimaan.
"Moninapaisuus sekä heijastaa että kiihdyttää tässä yhteydessä kolmatta maailmanlaajuista trendiä: luottamuksen menettämistä monenkeskiseen järjestelmään. Menetetty luottamus on luultavasti tärkein - ja vaikeimmin voitettava - syy liberaalin maailmanjärjestykseen hitaaseen alamäkeen."
Muut kaksi trendiä, joihin Stubb viittaa, ovat toimijoiden määrän moninkertaistuminen ja yhteistyön alueellistuminen. Hän käsittelee vallan kolmion voimatasapainoa ja dynamiikkaa, joka on muuttumassa. Jopa perustaltaan: Yhdysvallat, perinteinen lännen johtaja, tekee nyt irtiottoja yhteisistä säännöistä. Stubb on jo jossain haastattelussa sanonut, että kolmiosta saattaa olla tulossa neliö, jossa Eurooppa olisi globaali pohjoinen. Miten sen tulisi toimia tässä tilanteessa?
Stubb on ollut USA-uskovainen koko aikuisikänsä, ja hänelle uusi maailmanjärjestys lienee vielä suurempi järkytys kuin meille taviksille. Mutta hän itsekin toteaa, että tilannetta on katsottava sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen haluaisi nähdä. Hänen arvopohjaiseen realismiinsa sisältyy vahva yhteisten sääntöjen vaade, ja yhteistyö on ainoa keino edistää demokraattista maailmanjärjestystä poliittisine vapauksineen ja ihmisoikeuksineen. YK ja pienemmätkin instituutiot ovat siinä edelleen olennaisen tärkeitä, mutta päivitystä vailla, sanoo hän. EU:sta puhumattakaan.
Tähän on lukijankin helppo yhtyä. Sillä Suomi on kentällä pieni ja tarvitsee liittolaisia, ja mieluiten hyvät välit niihinkin, jotka eivät ole niin luontevia kumppaneita. (Ja aina on oltava selvillä takaoven sijainnista, kuten emeritusprofessori Martti Koskenniemi A-atudiossa sanoi.)
"Tämä ei ole rauhan maailma. Tämä on kasvavien jännitteiden maailma."
Kirja on erittäin hyvä pikakurssi kansainväliesen politiikkaan. Ja erityisesti Stubbin näkemyksiin siitä, mikä kuvastaa tietysti Suomea, onhan presidentti ulkopolitiikan johtaja. Taustansa ja tietonsa ansiosta kirjoittaja tietää, mistä puhuu, ja teksti on yllättävänkin ajankohtainen, vaikka koko ajan tapahtuu.
Suosittelen vahvasti sille, joka haluaa ymmärtää sääntöpohjaista maailmaamme hapertavia uutisia ja luoda koko hähmäiseen kenttään kehyksen, jonka avulla ehkä saa siihen selkeyttä. Tai jopa omaan päähän ajatuksia: esimerkiksi tajusin hätkähtäen yhden syyn sille, miksei maailma, tai edes länsi, ole ollut yhtä pöyristynyt Venäjän Ukrainan-sodasta kuin me: kolonialismin varjo on vahva. Jonkin maan tai sen osan valtaus oli vielä hetki sitten aivan normaalia toimintaa.
Yhteiskunnat saattavat romahtaa, uusia syntyä: Stubbin mukaan uusi globaali järjestys on tulossa, mutta se vie aikansa. Elämme nyt eräänlaisessa bardossa, välitilassa (oma mielleyhtymäni Laura Lindstedin Oneironiin, vaikka emme hyödynnä välitilaa niin hyvin kuin naiset kirjassa); Stubb kuvaa samaa sanalla interregnum. Ehkä kymmenisen vuoden kuluttua pelikenttä on jaettu uudelleen, niin kartalla kuin taloudessa ja politiikassa.
Stubb uskoo kirjaa kirjoittaessaan edelleen Natoon ja siihen, että länsi on edelleen voimakas globaali ryhmä taloudellisesti ja sotilaallisesti. Voi olla, mutta muita voimakkaita ryhmiä tai yksittäisiä valtioita nousee muualtakin. Eivätkä kaikki todellakaan jaa demokratian arvoja, vaikka sen edut autokratioihin verrattuna olisivat ilmiselvät lukujen tai historiallisen kestävyyden valossa. Ehkä joitakin lukijoita ärsyttää viestin optimisuus, mutta siitä ja puoluekannasta riippumatta suositan silti kirjan lukemista. Selvää on, ettei presidentti voi sanoa kaiken menevän hullusti, vaikka niin ajattelisikin (ei ajattele); hänen tehtävänsä on myös valaa uskoa ja näkymää tulevaisuuteen. Ja ennen kaikkea löytää reittejä meille parhaimpaan maailmanjärjestykseen. Mieluummin itsenäinen mielistelijä kuin banaanivaltio diktatuurissa, sanoisin!
Kirja on kirjoitettu ennen Stubbin nykytointa: presidenttinä hän sanoo jatkavansa työskentelyään sellaisen maailman puolesta, jota pitää oikeudenmukaisena, reiluna ja toimivana. Se vaatii kompromissejä, jatkuvaa keskustelua, erimielisyyksien hyväksymistä, uskoa siihen, että "avoimet, vapaat ja demokraattiset yhteiskunnat ovat kansallisen menestymisen perusta. On syy siihen, miksi liberaalit demokratiat ovat melkein aina maailmanlaajuisten mittausten kärjessä, elämänlaadusta onnellisuuteen, bruttokansantuotteeseen henkeä kohti ja elinajanodotteeseen."
Hän myös haastaa lukijat, jotka jakavat samat arvot, toimimaan. Äänestämään, osallistumaan, vaikuttamaan. Mikää järjestelmä ei kestä, jos sitä ei pidetä yllä eikä kehitetä. "Maailmanlaajuinen yhteistyö ei ole penkkiurheilua. Eikä myöskään demokratia." "Ulkopolitiikkaa tekevät ihmiset. Joka päivä. Ja loppujen lopuksi on kysymys valinnasta."
Suurimmat valinnat tehdään muualla kuin Suomessa, mutta haluan uskoa Stubbin tavoin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Ja että keskusteluyhteyksien ylläpito pitää Suomenkin mukana neuvotteluissa, jotka koskevat maatamme ja koko maailmanjärjestystä. Erityisen kiinnostavia kohtia ovat kirjassa kohtaamiset suurvaltapolitiikkojen kanssa, kuten Kiinan presidentin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti