Otetaan nyt vaikka nuori, kaunis Annie. Hänellä on vanhempi naisystävä, Simone, jonka jämähtäneeseen elämään Annie uskoo tuovansa raikkaan tuulahduksen. Joskus Simone on kuitenkin ärsyttävän epäluuloisen ja katkeran oloinen - Simone itse kuvaisi sitä tarkkanäköisyydeksi ja kriittisyydeksi - eikä Annie oikeastaan taida pitää hänestä. Tai ei ole pitämättäkään, sillä enemmän häntä kiinnostaa suhteensa naimisissa olevaan mieheen, josta hän jaksaa puhua loputtomasti. Kunhan he menevät oikeasti yhteen, Konstantinista tulee Annien toiveiden mies!
Kumma kyllä, miehellä ei vaikuta olevan kiire muutoksiin. Andersson hajottaa roimasti vinoja ajatusrakennelmia minäkuvista tehokkaan lyhyessä mitassa. Eikä kyse ole vain nuorista naisista, Simonella on omat pinttymänsä. Onneksi molemmilla on hyvä terapeutti.
Entä sitten Liselotte? Hänellä on diagnosoitu rintasyöpä, eikä tämä ole asian hauska puoli. Vaan hänen päätöksensä "elää aidosti, karsia kaikki epäoleellinen ja panna asiat kuntoon". Tarkoittaako se sitä, että hän saa loukata Matildaa listaamalla tämän selän takana puhutut panettelut ja Matildan väärät käyttäymismallit, hyvän hyvyyttään ja silkkaa aitouttaan? Auts.
Novelli Olgasta irvailee suhtautumista maahanmuuttajaan. Rawia on huivia käyttävänä muslimina suvaitsevaisuuden ansassa hänkin. Amandan seurustelu kaatuu hänen analyysinsä poikaystävästä. Tytön mieleen ei juolahda, että "maailma voi olla suurempi kuin hän." Kuinka nuorisolaista, kuinka inhimillistä.
"Tajuan että on rankkaa kuulla, ettei olekaan niin mukava kaveri kuin on luullut olevansa. Mutta miksi mistään ei voi puhua ilman että kaikki suuttuvat? On pakko pystyä myöntämään, miltä maailma näyttää."
Kipeitä pistoja, mutta pakko myöntää, että totuuspohjaa on: jokainen lukija löytänee jotain tuttua (ja inhimillistä), joko itsestään tai tuttavastaan. Anderssonin tiivistystaitoa ja huumoria arvostan. Ja sitä, että saamme hänet vieraaksi toukokuussa HelsinkiLitiin!
Minäkeskeisyydestä ja tunnepuheen överiydestä ovat kertoneet muutkin kirjailijat; viimeisimmistä tulee mieleen Johannes Ekholmin Päähenkilö, jonka tihkuvaa ironiaa ja satiirista muotoa en ihan loppuun jaksanut lukea kuin kursorisesti silmäillen ja miettien, onko kirjan nimi heitto Saara Turusen Sivuhenkilölle. Huumoriakin on siinäkin, piilotetummin kuin Anderssonin hurjissa sivalluksissa. Liisa Keltikangas-Järvisen menestykseksi noussutta tietokirjaa Itsekkyyden aika vasta aloittelen, mutta osuvia sitaatteja on jo löytynyt, kuten:
"Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa."
Kenelle: Itsekeskeisyyteen ja sisäisiin sankareihin kyllästyneille, hyvinvointi- ja selfhelp-boomia ihmetteleville, ihmissuhteiden vaikeuksia pohtiville, terävää huumoria arvostaville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti