Lumous

Olen kirjoittanut Siri Hustvedtistä jo monesti, eikä tämän kirjan kohdalla ole paljon uutta sanottavaa. Pidän hänen tyylistään kovasti: vaikka se on välillä ärsyttävän sievistelevää ja niuhottavaa, jokin outo viehätys sinänsä arkipäiväisistä tapahtumista kertovissa tarinoissa on. En osaa sanoa, mistä se syntyy, ehkä juuri yksityiskohtien ja henkilöiden havaintojen tarkkuudesta: lukija saa niin paljon tietoa, että voi kuvitella lisää itse, jatkaa henkilöiden tarinoita ja taustoja mielessään ja istuttaa kirjan ympäristöön omia kokemuksiaan. Silti jää aina jotain salaperäistä leijumaan ilmaan - ehkä lumouksen saa aikaan tunne, että aivan kohta saan sen kiinni?

Nimi on tässä enemmän kuin osuva, se kuvaa kirjailijan koko tuotantoa. Lumouksen Lily on nuori tyttö, joka heräilee aikuisuuteen. Hän on tarjoilija paikallisessa kuppilassa ja viettää vaatimatonta elämää rahahuolineen ja arjen askareineen. "Sopiva" poikaystävä jää, kun pikkukaupunkiin muuttaa taiteilija suuresta maailmasta. Vanhempi mies, maalari, joka maalaa erikoisia muotokuvia. Lily rakastuu, lumoutuu - miehestä vai omien mahdollisuuksiensa löytämisestä?

Kotikaupungin miehiä kuvataan armottomasti. Uhkaava tunnelma syntyy lapsuudenkaveri Martinin oudosta käytöksestä ja kummallisista sattumuksista, joita Lily alkaa huomata.

Tarina kuvaa osuvasti nuoren tytön viehtymystä vaarallisiin asioihin: mysteerit kiehtovat ja pelottavat yhtä aikaa. Silti houkutusta ei voi välttää, ei ainakaan Lily. Hän on selkeä päähenkilö, miehet jäävät sivuosiin. Toinen tärkeä nainen kirjassa on Lilyn naapuri Mabel, joka voisi olla Lily vanhana. Eri-ikäisyys tuo perspektiiviä, kuten oikeassakin elämässä.

Siri Hustvedt: Lumous. Otava 2011. Suomentanut Kristina Rikman.

Kenraali Pancho & pojat: Suuri Kalottikirja

Kalastus ei ole minun juttuni, mutta miehen on, joten pakostikin aiheeseen on tullut tutustuttua vuosien myötä. Alan lehtiä on luettu ja Erätulet katseltu. Kun ruutuun tuli uudenlainen telkkarisarja kalastuksesta, Kenraali Pancho & pojat Pohjois-Kalotilla, jossa seikkailivat Kari Hietalahti ja Tommi Korpela, seurasimme sitä molemmat kiinnostuneina, tosin eri kulmista.

Minua kiinnostivat esiintyjät ja hauska ohjelmaidea: otetaan kaksi kalahullua näyttelijää ja yksi chihuahua ja viedään ne availemaan kalastuksen saloja eri kalastuskohteisiin kaiken kansan nähden. Sarja on nyt poikinut kirjan, joka on kalastusopas ja matkakertomus samoissa kansissa.

Kari Hietalahti on armoitettu koomikko, mutta kalastuksen kanssa hän on tosissaan. Kirjasta huokuu suuri innostus ja asiaan paneutuminen sekä osaaminen kalastuksen vaikealla saralla. Hän, kuten Tommi Korpelakin, on harrastanut kalastusta pienestä pitäen, joten amatöörit eivät ole asialla, vaikka kirjoittaja viisaasti varoo itsekehua. Mokat kerrotaan laveasti, mutta myös onnistumisen riemut.

Hietalahti arvelee itse, ettei kirja anna paljon uutta huipuille, mutta tavisharrastaja saattaa siitä oppia jotain. Ja ainakin saa lukea hauskoja kalajuttuja, mukavan rennolla tyylillä ja puhekielellä esitettynä (ei onneksi liian rentoon, tv-sarjan kirosanoja on karsittu rankasti). Tietoa annetaan paljon: kirja esittelee Pohjois-Kalotilla käypäiset kalastusmenetelmät ja pyydettävät kalalajit sekä eri kalastuskohteita poikien retkien myötä. Ja tietysti kun äijäillään, mukana on oltava saalistaulukko. Esittelyssä on myös monia alan vaikuttajia, eräoppaita, vieheiden tekijöitä, mestarikalastajia. Lisäksi tarjoillaan kalaruokareseptejä ja tietysti juttuja koirasta kalakaverina − jopa vinkkejä koiran kuljetukseen ja lakimääräyksiin maasta toiseen liikuttaessa. Kenraali Pancho ei viihdy pienissä veneissä, mutta on jo tottunut reppuun, jossa se nukkuu isännän matkatessa lentokoneella tai muulla välineellä.

Kirja epäilemättä lietsoo kiinnostuneen harrastajan innostusta ja kalastushenkeä ja vie mukanaan omalla innollaan, rakkaus kalastukseen on niin ilmeistä ja ylitsekäyvää. Se on huolella tehty ja viimeistelty, ja jatkaa mukavasti tv-sarjan ideaa ja tyyliä. Sarjassa musiikit ja grafiikat ovat kohdallaan, nimenomaan sitä varten suunnitellut, samoin kirjassa visuaalisuus on harkittua, linjanmukaista. Valokuvia on paljon, kuten tällaisessa kirjassa pitääkin. Tekninen taso vaihtelee, mutta idea tulee selväksi.

Odotan mielenkiinnolla kommentteja perheen kalastajalta, kunhan kalastus- ja muilta kiireiltään ehtii hänkin kirjan lukea.

Ja niin, Tommi Korpelaahan tietysti katselee aina mielellään - ehdotin joskus jopa kansallista Tommi Korpela -päivää - mutta tässä suhtaudutaan palvontaankin hyväntuulisesti: kaverista on tehty paperinukke.

Kari Hietalahti: Kenraali Pancho & pojat: Suuri Kalottikirja. Helsinki-kirjat 2011.

Tahra

Kirjaharrastus avartaa: ilman sitä tuskin olisin tullut käyttäneeksi muutamaa tuntia ihmiskaupan ja parituksen ongelmien pohtimiseen. Tahra toi ne konkreettisiksi, niin että asiaan oli pakko ottaa mielessään kantaa.

Tahra kertoo komeasta, fiksusta ja menestyvästä asianajaja Jonaksesta, jonka elämässä on kaikki hyvin. Paitsi se seikka, että hänellä on seksiaddiktio, joka pakottaa hänet toistuvasti ostamaan naisia. Miten hän yhdistää kaksi elämäänsä, julkisen ja salaisen? Ironista kyllä, hän joutuu työssään tekemisiin paritussyytösten kanssa, ja hänen vaimonsa on töissä mediassa, joka pitää juttua esillä, koska seksin ostosta epäillään useita yhteiskunnallisesti tärkeitä henkilöitä.

Kunnon perheenisän julkisivun mureneminen on koko ajan nurkan takana. Silti Jonas ei voi lopettaa pakonomaista seksinhakua. Hän ymmärtää itsekin tarvitsevansa apua, mutta saako hän sitä? Jonaksen yhä paheneva riippuvuus kuvataan hyvin, samoin vaimon turhautuminen. Kirja kuvaa myös tyttären heräilevää seksuaalisuutta, joten seksin suurta merkitystä ihmisen elämässä ja sen eri vaiheissa tutkaillaan laajalla skaalalla. Koska se on lajimme perusvietti ja -voima, sen ympärille on helppo tuoda millaista bisnestä tahansa. Aina löytyy tarpeita, aina löytyy ostajia.

Aihe vie lukijan epämukavuusalueelle: ei ole hauskaa saada muistutus siitä, että maailmassa, meilläkin, on naisia ja tyttöjä, lapsiakin, jotka ovat käytännössä vankeja ja joutuvat antamaan ruumiinsa toisten käyttöön. Monessa tapauksessa oikeus on päättänyt, ettei paritusta tai ihmiskauppaa voida näyttää toteen, koska tyttöjen katsotaan valinneen ammattinsa itse. He ovat periaatteessa vapaita ja voisivat milloin tahansa lähteä kotiinsa ja jättää parittajansa, ”työhuoneensa” ja parittajan järjestämän asunnon.

Mutta miten se tapahtuu, jos olet vieraassa maassa, et osaa kieltä, passisi on jonkun muun taskussa eikä rahaa ole? Mihin voisit mennä, mitä sanoa? Ja entä jos menisitkin vaikkapa poliisiasemalle, mitä siellä tapahtuisi? Liian vaikeaa, liian pelottavaa, ja siihen tyttöjen hyväksikäyttö perustuukin. Seksin osto on vielä laillista joissakin maissa, vaikka myyminen olisikin kiellettyä − tätä on vaikea tajuta. Asenteissa on vielä korjaamisen varaa, jos naisten asemaa halutaan oikeasti parantaa. On kyse ostosta tai myynnistä, aina kärsijä on se tyttö, joka ruumistaan joutuu myymään, pakolla tai pakottamatta. Jos emme suosittele huoran ammattia tyttärillemme, siskoillemme tai äidillemme, miksi hyväksyisimme sen muille naisille?

Tärkeä aihe, jolle toivoisi paljon näkyvyyttä, ja ruotsalaisen vetävään trillerityyliin kirjoitettu kirja, joka toivottavasti on hyvä apu näkyvyyden lisäämisessä ja asenteiden muokkaamisessa. Kirjailija on toiminut myös rikosreportterina ja tullut tunnetuksi Ruotsissa seksuaalisten väärinkäytösten esille nostajana.

Katarina Wennstam: Tahra. Otava 2011. Suomentanut Laura Beck.

Halkeamia

Olen niin fani, että lienenkö jäävi arvioimaan Kjell Westön kirjoituksia. On vain niin kiva lukea fiksun ihmisen mietittyjä ja taidolla ilmaistuja ajatuksia, edes aiheella ei ole niin väliä. Halkeamia on kokoelma Yhteishyvässä ja muissa lehdissä jo julkaistuista teksteistä, vanhimmat vuodelta 1986.

Koska kolumnit ovat aikanaan liittyneet ajankohtaisiin tapahtumiin, kirjailija on lisännyt niihin kommentit tuodakseen taustat tiedoksi niillekin, jotka eivät menneitä tunne, ja samalla tuonut mukaan ajantasaisuutta. Olisin lukenut kirjan ilman näitä lisäyksiäkin, mutta mukava ekstra ne ovat, ja tuovat kirjaan mietityn kokonaisuuden tuntua. Tosin kommentitkin vanhenevat jo kovaa vauhtia, esimerkiksi suomalaisesta urheilusta kertovan jutun yhteydessä mainitaan Mika Myllylä, jonka viimeistä surullista käännettä ei ollut vielä kirjantekoaikana tapahtunut.

Jo ensimmäinen teksti iskee suoraan nykyihmisen elämän ytimeen, vaikka on tehty 11 vuotta sitten. Otsikolla Minä, robotti kirjailija pohtii nopeuden vaatimusta: etenkin työelämässä se on loputon ja pelottava. Kehittyneen tekniikan myötä ihminen on menettänyt hallinnan omaan elämäänsä. Samaa teemaa käsittelee seuraavakin juttu, jossa Kjell kertoo 1974 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Harry Martinsonin teksteistä. Dagens Nyheterissä 1950 Martinson oli pohtinut, ”jaksaako ihmisyksilö maailman pyörteissä.” Matkapuhelinta, sähköpostia ja nettiä ei vielä edes ollut, mutta silti hän sanoo: ”Vapaus ja nopeus eivät ole samoja asioita. Päinvastoin, todellista vapautta olisi elää sellaisessa maailmassa, jossa yksilölle jäisi tilaa valita omaa rytminsä.” ----(nopeudesta) ”ei seuraa kuin henkistä pinnallisuutta ja raaistumista. Liian nopeiden päätösten maailma on myös yhä nopeammin väärien päätösten maailma.” Mikä visionääri!

Muut tekstit käsittelevät Helsinkiä, New Yorkia, kieltä, historiaa, musiikkia ja muita kirjoittajaa ja ainakin tätä lukijaa kiinnostavia asioita, ehkä kalastusta ja jalkapalloa lukuun ottamatta. Kjell Westö väittää usein olevansa ujo, eikä julkinen esilläolo tunnu hänestä luontevalta, hän ei pidä itseään verbaalisena supliikkimiehenä, vaikka ajatukset ovatkin paperilla kirkkaita ja vuolaita. Täytyy tunnustaa miehen rohkeus: tästä huolimatta hän esiintyy kirjailijan roolissa monenlaisissa tapahtumissa ja muun muassa harrastaa soittamista bändissä. Kovin ujo ja estynyt ihminen ei siihen pystyisi. Kirjailijan täytyy venyä moneen. (Sofi Oksanen sanoikin osuvasti jossain, että kirjailijalle esiintymispelon puute on eduksi.)

Mutta tätä kirjaahan minun piti arvioida: kuten näkyy, se saa ajatukset vaeltelemaan muuallekin, mikä on hyvä merkki silloin, kun kyse ei ole niin tylsästä kirjasta, ettei siihen jaksa keskittyä, vaan siitä, että teksti ruokkii ajatuksia. Tätä luin varovasti, vain pari lukua päivässä, että kirja kestäisi kauemmin. Lokakuussa on luvassa uusi romaani. Sitä odotellessa.

Myös Ina on fani ja kirjoittanut Halkeamista.

Kjell Westö: Halkeamia. Otava 2011. Osin suomentanut Katriina Huttunen.

Perhoskerääjä

Joel Haahtelan tekstin lukeminen on kuin joisi raikasta lähdevettä. Aitoa, kirkasta, puhdasta − yksinkertaisen kaunista. En ole perusteellisten (luonto)kuvailujen ystävä, mutta Haahtela kuvaa ympäristöä niin, että sitä on nautinto lukea.

Perhoskerääjä on mies, joka jättää omaisuutensa perhoskokoelmineen perinnöksi kirjan päähenkilölle, miehelle, jonka nimeä ei kirjassa taideta edes mainita. Mies ei tunne perinnön jättäjää, ja alkaa selvittää arvoitusta. Kuka lahjoittaja oli, miksi hän toimi kuten toimi?

Jäljet johtavat miehen Itä-Saksaan ja Kreetalle, ja lopulta arvoitus saa ratkaisunsa, ehkä. Kirjassa ei tapahdu paljon (paitsi muutaman ihmisen elämä, mutta ilman action-elementtiä), eikä siinä ole paljon henkilöitä, vaan nautitaan tunnelmasta, joka on rauhallinen, hieman surumielinen ja haikea. Muistellaan menneitä, kuunnellaan ja kuulostellaan, yritetään ymmärtää. Viisas, hieno pieni tarina, hyvin persoonalliseen Haahtelan tapaan.

Muutkin pitävät ja puhuvat Haahtelasta juuri nyt: Poplaarissa arvotaan ja arvioidaan.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. Otava 2006.

Norsunhoitajien lapset

Peter Høeg on erinomainen kirjailija. Jo parin sivun jälkeen jattelin, että uutuuskirjassa on kaikkea: seikkailua, huumoria, hulluutta ja elämänviisautta, joita tarjoilee kertojana toimiva 14-vuotias poika, Petrus. Kieli poskessa kirjoitettua, kovasti antoisaa luettavaa, ainakin tiiliskiven ensimmäinen puolisko. Alkuinnostuksen jälkeen alkoi jo vauhti väsyttää ja vitsi tuntua toistolta, eikä joka käänteessä jaksanut enää täysillä olla mukana, myönnän. Kirja on silti parhaasta päästä.

Tanskalaisen Petruksen perhe on kaikkea muuta kuin tavanomainen: isä on pappi, äiti jonkinlainen tekniikkaguru ja sisarukset persoonia, kukin tavallaan. Juoni pähkinänkuoressa on se, että vanhemmat katoavat ja lapset selvittelevät arvoitusta: vanhempien taustoista löytyy kaikenlaista salaperäistä, jopa rikoksiin viittaavaa, ja monet tärkeät mutta lasten kannalta vaaralliset henkilöt haluavat puuttua perheen asioihin. Enemmän kuin ripaus Lumen tajun trillerimäisyyttä on mukana. Petrus ylivertaisen siskonsa Tilden kanssa ovat sankareita seikkailussa, jonka vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Pahiksia vastaan taistellaan, mysteerioita ratkotaan, helppo nähdä tarina elokuvana.

Ja sitten se satiirinen puoli: Petrus on syvällinen pohdiskelija, joka tekee matkan varrella riemastuttavia ja liikuttaviakin huomautuksia elämästä, rakkaudesta ja ”ovesta”, jota jokainen etsimme; pääsystä tai edes silmäyksestä toiseen, parempaan maailmaan, henkiseen vapauteen. Kirjoittaja halunnee osoitella omintakeisella tavallaan ihmisen kehitystä estäviä kahleita, kuten materialismia ja uskontojen sääntöjä.

Ainakin hän tekee (lempeästi) pilaa elämäntapaoppaista ja muotipsykologeista: se hoidettava norsukin, arvaamaton sisäinen jättieläimemme, tuo mieleen meillä paljon puhutun olohuoneen virtahevon. Ja kuten sanottu, viisas ajattelija tässä on vasta 14-vuotias − kuten sattumalta myös Little Bee, jonka tarinasta kertova kirja on saanut kritiikkiä nimenomaan liian isojen ajatusten asettamisesta lapsen suuhun.

Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vakava tarina, joten asetelman voi hyväksyä: tämä on enemmän seikkailua ja hulluttelua, ironian keinoilla leikittelyä. Ja jos siitä jokunen vakavampikin ajatus poikii, ei menoa haitanne.

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset. Tammi 2011. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen.

Maine

Kuvittelenko vain, vai suomennetaanko saksalaista nykykirjallisuutta entistä enemmän: eteeni osui jälleen kiinnostava opus. Daniel Kehlmanilta on aiemminkin julkaistu yksi kirja suomeksi, mutta nyt luin tämän vuoden suomennossatoa.

Ja hekottelin: Maine on hauska ja fiksu kirja. Se koostuu kieli poskessa kootuista kertomuksista, jotka liittyvät toisiinsa jonkun henkilön kautta, eivät juonellisesti. Ilkeän ironisesti kirjailija esittelee henkilöidensä heikkouksia. Piikit ovat teräviä, mutta lukija saa nähdä myös asioiden huvittavan puolen. Kirjailija jakaa auliisti myös elämänviisauksia. Jutunjuuri on sitä tavallista: sählinkiä rakkaussuhteissa, työelämässä, matkoilla, mutta tiukasti reaalimaailmaan ei juututa.

Kaikki tarinat eivät naurata. Vaikuttavin oli matkatoimittajan idänmatkasta kertova juttu, joka jäi karmimaan selkäpiitä pitkäksi aikaa. Voisikohan oikeasti käydä näin…

Yksi päähenkilöistä on kirjailija, ja häneen on saattanut tarttua jotain kirjan kirjoittajasta itsestään. Kuten läpikotainen kyllästys vastata toistuvaan kysymykseen siitä, mistä kirjailija saa ideansa.

Kirjan rakenne sopii tyyliin, ihan tavallinen sekään ei ole. Kertojaminä alkaa välillä puhua suoraan lukijalle. Ja viimeisessä luvussa lukijaa testataan: osaatko jo tunnistaa, miten tutuksi tulleet henkilöt toimivat. Etsi viisi virhettä… Selityskin annetaan.

Parhaita lukemisen hetkiä ovat ne, jolloin kirja onnistuu yllättämään, jopa ällistyttämään. Rouva Agathe teki sen - ällistysastetta tosin nosti kirjailijan yhteydenotto - mutta niin teki tämäkin, vaikkei aivan yhtä vahvasti.

Daniel Kehlman: Maine. Tammi 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.