Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Ankara Alaska, jäätikköä silmänkantamattomiin. Kun tundralla, jota Alaskan pinta-alasta on suuri osa, riehuu myrsky, se on muuta kuin meidän kesyt rajuilmamme. Mitään ei ole estämässä tuulen voimaa ja viimaa. Lumivyöryt vellovat, näkymä muuttuu; jos jälkiä jostain elävästä on jäänyt, ne peittyvät hetkessä.

Tuohon maisemaan Rosamund Lupton on sijoittanut kirjansa tapahtumat. Yasmin etsii pienen kuuron tyttärensä Rubyn kanssa epätoivoisesti miestään; poliisin mukaan Matt on kuollut räjähdysmäisessä tulipalossa, joka tappoi kokonaisen pienen kylän. Matt oli siellä kuvausmatkalla, eikä hänestä ole kuulunut tulipalon jälkeen mitään. Silti Yasmin ei suostu uskomaan, että hän on kuollut, eikä Rubykaan, ainakaan alkuun.

Osin perhesuhdekertomusta, osin road-movieta tarjoava tarina on hirveä ja jännittävä. Hirveän jännittävä. Siinä on enemmän kuin ripaus uusinta Mad Maxia rekkoineen kaikkineen, jopa välähdyksiä McCarthyn Tiestä. Rehellisyyden nimissä, mukana on siivu perinteistä viihderomaania romanttisen makeanpuoleisine virityksineen. Mutta matkalla ollaan, kohtalokkaalla sellaisella.

"Yasmin oli iloinen siitä, että Ruby ei kuullut tuulen väkivaltaista ääntä. Polaarinen ilmamassa laskeutui heidän yläpuoleltaan stratosfääristä Maan pinnalle hirmumyrskynä, keinutti rekkaa ja lennätti horisontaalisia lumivyöryjä yli tundran."

Rubyn kuulovamma tuo tärkeän lisän tarinaan ja avaa hienosti kuuron ihmisen maailmaa, erilaisia keinoja viestiä ilman kuuloa ja puhuttua ääntä. Tätä pidän kirjan arvokkaimpana antina, jännittävyyden lisäksi. Lapsen näkökulma tuo oman aspektinsa liikuttavuudessaan, viattomuudessan ja avuttomuudessaan. Ja ehdottomalla vanhempien ihailullaan. Ruby kohoaa kirjan tärkeimmäksi ja syvimmäksi henkilöksi ja hänen suhteensa äitiin kirjan tärkeimmäksi ihmissuhteeksi. Ruby kertoo tapahtumia minä-muodossa, Yasmin on etäisempi mutta tarkempi, kertojan ääni.

"Äiti juoksee minua kohti, kiipeää kiireesti portaat ja tulee sisään. Hän näkee minut ja hymyilee koko kasvoillaan, vaikka näyttää kyllä edelleen aika huolestuneelta. Hän käskee minun kiinnittää turvavyöt, mutta ei odota sitä vaan lähtee heti liikkeelle. Minun rannekkeeni tärisee vain silloin, kun kuuluu jokin kova ääni."

Vaikka Ruby vaikuttaa ylikiltiltä ja -viisaalta kymmenvuotiaaksi ja vaikka Yasmin venyy yli-inhimillisiin suorituksiin, nuo ylilyönnit lukija antaa anteeksi, sillä ne tavallaan kuuluvat lajityyppiin. Jossa on tietysti myös roistonsa, pahikset, joita hyvikset pakenevat. Juoneen kertyy hieman ylimääräistä, turhan uskomattomalta tuntuvaa, mutta sama juttu: mitäpä ei lukija ilolla nielisi, tunnelman vuoksi. Ajassa ollaan kiehtovasti ja todentuntuisesti: Twitteriä ja gps:ää käytetään, mutta myös inuiittien perinteisiä tapoja väläytetään.

Viihdyttävä trilleri; lukusukkula, joka koukuttaa ja solahtaa nopeasti alusta loppuun. Tunnelman lisäksi kiitän kirjailijaa Rubystä henkilönä sekä aina kiehtovaa Alaskaa tapahtumapaikkana. Suomentajaa kiitän suorituksesta sekä jotakuta kirjan nimestä suomeksi, joka on kaunis ja kuvaava (alkuperäinenkin on kaunis: The Quality of Silence).

Ja hei, nyt muuten Lupton rikkoi kirjakaavan, jonka kuvittelin keksineeni. Tämä täräytti, mutta edelleen kirjailijan Sisar on Luptoneista täräyttävin. Sen kauhu ei vaadi niin suurta näyttämöä ja tapahtumavyöryä kuin tämä. Tosin samoja piirteitä kaikista löytyy, eli jos pidit edellisistä, pidät tästäkin.

Kenelle: Trillerien ystäville, Alaskasta innostuville, kuuroudesta kiinnostuneille, helppoa nopeaa jännitysviihdettä kaipaaville.

Muualla: Luptonin kirjoista jännittävin, sanoo Leena Lumi, jolla on paljon sitaatteja kirjasta. Lupton on taitava tarinakertoja, eivätkä trillerikäänteet ole mässäileviä, kuvaa Kaisa-Reetta.

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet. Suomennos Outi Järvinen. Gummerus 2016.

Helmet-haaste 2016: kirjassa on myrsky.

Niina Repo: Kompleksi

Kirjan nimeä kuvittelin "tunnepitoiseksi mielleryhmäksi", kuten kirjan alussa avuliaasti sanan merkitystä selitetään, mutta jonka päällimmäiseksi merkitykseksi alkusivut ilmaisevat "itsenäisistä osista koostuvan kokonaisuuden". Eli laitoksen, jossa Niina työskentelee. Tieteen, taiteen ja bisneksen uljaan kombinaation, jossa kunkin työntekijän lohkon tunnistaa vaatetuksesta: arvaat, minkä osan edustajia saattaa tavata kahviautomaatilla punaisessa hassunhauskassa mekossa tai keillä on harmaat kauhtuneet villatakit.

Mutta se ei ole tässä se juttu, vaan jyrsijäongelma tuossa silmää välttelevän värittömässä, byrokratian viilentämässä laitoksessa. Jokin nakertaa siloista ulkokuorta pahasti. Ja on pari muutakin ongelmaa, ainakin Niinalla. Kuten hänen miehensä Tuomas, joka on kadonnut. Niina viedään kuulusteluihin.

"Olen joskus leikitellyt ajatuksella, miltä aivan tavallinenkin elämä, pienetkin salaisuudet, alkavat näyttää rikostutkinnan yhteydessä. Kaikilla on elämässään asioita, jotka haluaisi unohtaa, jopa salata. Jotain viatonta, joka paljastuessaan kuitenkin näyttäisi pahalta."

Repo luo kuplivan kauhutunnelman tämän päivän työyhteisöön: kuin Kafka kuvaisi laitoselämää ja yt-neuvottelujen aikaa. Hauskinta tietysti on se, että vastaavia kokeneet voivat hyvin tunnistaa kerrotut asiat, kuten pään yllä riippuvan yt-miekan alla motivaatiota rakentavat ilo- ja runotyöpajat. Ja surullisinta se, että "on huhuttu, että Niinalla olisi yt-neuvottelut käynnissä myös kotona."

Pelottavaa on se, että muisti alkaa mennä. Niinan avaimet katoavat, ja iPad. Tapaamiset unohtuvat, ihan tavallisetkin asiat, kuten vuosia vanha salasana (alatko jo samastua?) Tavarat löytyvät eri paikoista kuin mihin ne on jätetty - hän ja lukija alkavat epäillä jo alzheimeria, tai ehkä jonkinlaista aivotoiminnan häiriötä stressin seurauksena. Sillä stressinaiheita löytyy: vesivahinko, terveysongelmia (josta tulee mieleen Revon aiempi omakohtainen syöpäkuvaus, Arpi), vaikeuksia kotona ja töissä... Mistä ei päästä puusta pitkälle - kai ihmisellä joka tapauksessa on stressi, jos mies katoaa. Ei Tuomas täydellinen ole, mutta rakastaa vaimoaan ja lapsiaan. Ainakin ajoittain ja ainakin silloin, jos hänelle ei aseteta rajoja. Mutta voiko Niinan kertomukseen luottaa, hänhän unohtelee muutenkin?

"Mutta muistihan on muutenkin epäluotettava! Ihmiset muistavat mitä sattuu. Uskovat kuultua tapahtuneeksi."

Hauskanilkeä tarina nuoresta perheestä ja avioliitosta sekä lohduton näkemys työelämästä, jossa kukaan ei halua noudattaa vanhanaikaisia moraalikoodeja vaikkapa työkaveria tukemalla, paitsi pakosta yt-neuvottelujen alla (ja aina voi pystyttää Valitusten laatikon). Repo on sujuva tekstintekijä, joka ei väännä vitsiksi tarkoitettua vitsiä, vaan sivaltaa ilkeämmin ja salaa selän takana, kuten teemaan sopii. Nauroin ääneen monta kertaa; teksti on osuvaa, vaikken halua epäsympata Niinaa. Jonka hätä koskettaa aidosti, ja tekisi mieli sanoa että... Mutta ei, tässä vaiheessa ulkoa sanominen ei auta, on oivallettava itse.

"Niina itkee jonnekin universumiin. Uikutiuikuti, vastaa universumi."

Liitän kirjan mielessäni toivomiini työelämäkuvauksiin Antti Leikaksen jatkoksi ja kiitän Repoa: aiheesta on kirjoitettu aivan liian vähän. Vaikka voisi tämä olla myös parisuhdekuvaus tai dekkari. Virkistävä ja fiksu omassa omalaatuisessa lajissaan. Ja varmasti hyvin, hyvin terapeuttinen monelle. Nauru vapauttaa, vaikkei Niinan tilanteessa olisikaan. Repo onnistuu osoittamaan, että asioita voi katsoa tällaisenkin linssin läpi.

Kansi muistuttaa hämäävästi jotain toista kirjaa, mutten saa kiinni mitä: melkein sanoin kirjaston sedälle, etten ota, tuo minulla on ollut jo. Ainakin Dilbert tulee mieleen.

Kenelle: Perhettä ja uraa tekeville naisille, jotka yrittävät olla yli-ihmisiä (kaikki sympatiani heille!). Uskottomuutta epäileville, yt-neuvotteluissa kärventyville; heille, joiden on vaikea kohdata todellisuutta, genrerajoja kaihtaville, vapauttavaa naurua hakeville.

Muualla: Aikuisten perheellisten uranaisten pienoismaailmaan sijoittuva painajaisunimainen selviytymistarina, jonka luki mielellään, tuumii Jokke. Yllätyksellinen ja mielikuvituksellinen, sanoo Krista.

Niina Repo: Kompleksi. Siltala 2016. Kansi: Elina Warsta.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys Turun Kaupunginteatterissa

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on osoittautunut kirjana tähdeksi: sen julkaisuoikeudet on tätä kirjoitettaessa myyty jo 14 kielialueelle, ja pisteytys on ollut loistoluokkaa kaikkialla. Ei tiennyt pienen kylän poika, mitä seuraa, kun kirjoitteli iltaisin ilokseen tarinaa ja näytti sen kaverille, joka lähetti käsiksen kustantamoon.

Ei edes kustantamo arvannut seurauksia, vaikka pitikin tarinasta - mikä kertoo alan vaikeudesta, ennakoinnin mahdottomuudesta jopa asiantuntijavoimin. Kirja kuitenkin räjähti: ennen maailmavalloitusta se oli Suomessa myydyimpien ykkönen monta kuukautta ilmestymisvuonnaan 2014. Kansa tykkäsi, josta on luonteva seuraus, että tarinasta on tehty teatterisovitukset tätä kirjoitettaessa Turussa ja Kotkassa. Ensinmainittua kävin katsomassa kirjabloggaristatuksella samalla reissulla, jolla juhlittiin Kinnusen seuraavan kirjan, Lopotin, julkkareita. Kirjasta lisää heti kun ehdin sen lukea!

Logomo on viihtyisä, Helsingin Kaapelitehdasta muistuttava entinen teollisuustila, jossa Turun Kaupunginteatteri tätä nykyä pääosin toimii, kun teatteritaloa peruskorjataan. Minulle Logomo oli tuttu vain telkkarista, Voice of Finlandista; myös sen nauhoituspaikan läpi kävelin. Ilmeisen laajat ja muunneltavat tilat siis.

Neljäntienristeys-näytelmä noudattaa kirjaa tarkasti. Repliikit ovat lähes kokonaan suoraan kirjan tekstiä, mikä aiheutti hassun tunteen: tiedän, mitä tuo sanoo seuraavaksi, ja melkein sanon sen ääneen, kuten lapset tuttua satua lukiessa. Ratkaisu on ymmärrettävä: miksi muuttaa mietittyä ja hienoa tekstiä. Ja se palkitsee kirjan lukeneita. Yllätyksiä silti saa olla, kun ollaan eri foorumilla, ja muutama sellainen tulikin. Mutta pääosin teksti on kirjasta, joten keskitytään dramaturgiaan. Miten kirja taipuu näyttämölle, teatterin keinoin esitettäväksi? 

Viihdyttävästi ja fiksusti. Kirjan runsas sisältö on tehokkaasti tiivistetty kahteen näytökseen. Ensimmäinen tutustuttaa katsojan tilanteeseen, henkilöihin ja draaman avainasioihin, toinen syventää ja edistää niitä ajan kulumisen ja ihmisten ikääntymisen kautta. Tiivistys toimii, vaikka epäilin, ettei kirjaa lukematta kaikkea voisi ymmärtää: kysyin tätä monelta kanssakatsojalta, mutta kirjaa lukemattomat vakuuttivat, etteivät asiat olleet epäselviä. Itse en olisi ollut yhtä hoksaava; en varmasti olisi tajunnut kirjaa lukematta vaikkapa korsuissa asumisvaihetta, en ehkä tiettyjä Onnin ihmissuhteitakaan.

Onni on selin oveen, jonka takana "tuntematon mies".

Lahja ja Kaarina. 

Toisaalta, näytelmä tuo tarinasta esiin piirteitä, joita en kirjaa lukiessa noteerannut. Kuten Lahjan fyysisen tarpeen rakastaa, epätoivon. Tai Kaarinan ja Lahjan suhteen, joka lavalla konkretisoituu jopa kirjaa terävämmin; Kaarina herää henkiin persoonana, mistä kiitos mainiolle Ulla Reinikaiselle. Kirjassa lapsilla on iso rooli, näytelmässä pienempi. 

Näyttämöllä kirkkaimmin loistaa Joonas Saartamo Onnina. Hän on Onni, uskottava ja elävä, naimisissa Lahjan kanssa, kahden ja puolen lapsen isä. Maria, Kirsi Tarvaisen taidolla tulkitsema viisas ja itsenäinen kantaemo, on herkullinen hahmo, joka ei kuvia kumartele ja joka rakastaa tytärtään Lahjaa. Lahja, jota esittää Riitta Salminen, kasvaa tarinassa kehdosta hautaan. Ehkä näytelmän vaikein rooli, siksikin, ettei Lahjan elämä ole helppoa eikä hän henkilönä herätä sympatiaa. Salminen suoriutuu urakasta puhtain paperein. Lahja on toimen nainen, mutta yksioikoinen, ja oman avioliittoturhautumisensa vuoksi karmea anoppi Kaarinalle. Kaarinan tunteikkaampi hahmo tuo piristettä ja myönteisyyttä muuten synkänpuoleiseen tunnelmaan. Lahjan poika Johannes valitsi siis vaimon oikein, vaikka Lahja tietenkin moittii, siitäkin. 

Ihmissuhteita ja sukupolvien kiemuroita pohditaan, ikiaikaisia kysymyksiä. Neljäntienristeys on siten hyvin perinteinen kirja - ja näytelmä. Ja sanon tämän myönteisessä mielessä. Siinä ehkä piilee suosion salaisuus? Samaistumispintaa löytyy monelle sukupolvelle, rooleja ei tarvitse arvailla.

Kantaemo Maria lapsenlapsineen, joista keskellä ihastuttava Helena.

Katsomot on järjestetty lavan molemmin puolin. Kiva ratkaisu, joka tuo läheisyyden tuntua näyttelijöiden ja katsojien välille ja osoittaa, että isokin teatteri voi olla pieni. Mutta varmasti haastava tekijöille, kun molemmat katsomot on huomioitava. Hienosti homma kuitenkin toimii, samoin puitteet muuten, kuten lavastus, puvut ja äänet. Tarkkaa työtä ja paljon mietintää on niiden eteen tehty, sen aavistaa taviskatsojakin. Kokonaisuus puhuu yhtä kieltä.

Tehokeinot menevät hieman överiksi. Pyrotekniikkaa käytetään ylitsevuotavasti (vaikka olimme muutenkin liekeissä, hah), samoin joitakin symbolisia asioita, kuten kirjeiden heittelyä ja naulan naputtamista rakentamista kuvaamassa, on paljon. Pidän viitteellisemmästä ilmaisusta: lastenohjelmamainen ylikorostaminen tuntuu turhalta. Vaikka liekit näyttivät kyllä hienoilta! Etenkin kohtauksessa, jossa saksalaiset polttavat Kuusamon talot. Tehokeinojen käyttämisessä on se vaara, että katsoja alkaa seurata vain niitä, jolloin katse harhautuu itse sisällöstä.

Seurasin näytelmää henkeä pidätellen. Jos ensimmäinen näytös meni tunnustellessa ja tutustuessa, toisessa tunnelma sakeni ja sisältö alkoi kristallisoitua. Jos näytelmässä olisi ollut vielä kolmas näytös, ties mihin olisi päästy! Muutamia tunnelmaltaan todella tiiviitä kohtauksia nähdään, kuten "rättikohtaus". Joitakin pieniä epätasaisuuksia näyttelijätyössä saattoi olla, mutta hetkeäkään en toivonut ajan pikaista kulkua enkä vilkuillut kelloa. Nautittava, monipuolinen ja huolella toteutettu elämys ja mannaa kirjaa rakastaneille. 

Kenelle: Maakuntateatterin ystäville, perustarinaa kaipaaville, sukupolvien ketjua miettiville.

Muualla: Isa oli ensi-illassa, mutta katsoi näytelmän uudestaan kanssamme ja puhuu siitä vuoden merkkitapauksena, jo tässä vaiheessa. Isa on seurannut näytelmää harjoituksista saakka. Kirsi sanoo näytelmässä korostuvan kirjaa synkemmät sävyt.

Toinen Kirsi raportoi kattavasti Lopotti-kirjan ennennäkemättömän valtaisat julkkarijuhlat (no, en ole monissa julkkareissa ollut, mutta oletan, ettei näin megaluokan upeita tapahtumia usein ole), joiden jälkeen menimme katsomaan näytelmän. Kiitos illan järjestäneelle Bonnierille ja kaikille kanssajuhlineille hienosta ja antoisasta tapahtumasta! Ja tietysti itse Tommi Kinnuselle sekä Turun Kaupunginteatterille elämyksistä ja sisällöstä, joka kaiken tämän mahdollisti.

Turun kaupunginteatteri: Neljäntienristeys. Perustuu Tommi Kinnusen samannimiseen romaanin. Dramaturgia: Paula Salminen. Ohjaus: Susanna Airaksinen.

Jutun kuvat: Otto-Ville Väänänen / Turun kaupunginteatteri.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Nyt seuraa puolueellinen ja epäneutraali arvio, koska olen Waters-fani. Katso aiemmat lukemani Yövartio, Parempaa väkeä. Ja arvatkaa kuka muu piti Watersin Silmänkääntäjä-kirjasta (alkuperäinen nimi Fingersmith) niin, että listasi sen sadan parhaan listalleen: David Bowie!

Tämä postaus on vastaus Ompun haasteeseen tammikuussa 2016 kuolleen suuren taiteilijan, David Bowien, muiston kunniaksi. Alkuperäinen Bowien Top 100 -lista on myös tässä ja monella muulla sivulla. Muistelen hänen sanoneen jossain haastattelussa, että parhaat kirjat on kirjoitettu 1960-70-luvuilla. Vaikka näitä listassa on valtaosa, löytyy myös sekä ennen että jälkeen ilmestyneitä. Ja tyylillisesti laidasta laitaan. Bowie oli lukumiehiä.

Silmänkääntäjä ilmestyi alkuperäiskielellä 2002, suomeksi 2006: tämä on ensimmäinen Watersilta suomennettu teos. Huima koukuttavuus ja tarinankerronnan taito ovat olemassa alusta asti. Lukijan mielessä vilahtelevat niin tyttökirjaklassikot  kuin Charles Dickens. Ollaan 1800-luvun lopun Lontoossa.

Orpo, köyhä Sue suostuu Gentlemannin kieroon tuumaan: jospa he yhdessä huijaisivat rikkaan perijättären, Maudin, omaisuuden itselleen?

"Helvetti tätä halpaa elämää sen kaikissa muodoissa - vai mitä Suky? Mutta pian se on sinulta ja minulta ohi."

Onnistuuko huijaus, ja kuka lopulta huijaa ketä? Waters pyörittää juonta niin vinhasti, että suomenkielinen nimi saa oikeutuksensa. Käänteitä ei osaa yhtään ennakoida!

"Säyseyteni ei johdu ruoskimisen pelosta. Se johtuu siitä, että olen perillä kärsivällisyyden armottomuudesta. Mielenvikaisten kärsivällisyys on kammottavampaa kuin mikään muu. "

Jännitystä, romantiikkaa, yllätyksiä nautinnollisen sujuvasti vyörytettynä. Lukuromaani jos mikä, vaikka termistä kiistellään - eivätkö kaikki romaanit ole sellaisia? Itse miellän lukuromaanin juonivetoiseksi, helppolukuiseksi tarinaksi, joka tähtää vain ja ainoastaan lukijaan viihdyttämiseen. Mikä ei sulje pois fiksuutta eikä edes tiedonmurusien jakamista, tai vaikka ajankuvaa, kuten tässä. Ja lukuromaani on ehdottomasti paksu, mielellään yli 500 sivua. Senkin kriteerin Silmänkääntäjä kirkkaasti täyttää 673 sivullaan. Puhekielisyys, joka toimii suomennettuna ja sopivasti mukaan ripoteltuna yllättävän hyvin, tuo tarinaan hauskan lisäpiirteen. Ja ihmissuhteet ovat kommervenkkisiä!

"Huomaatte nyt, että rakkaus - ei ylenkatse eikä pahansuopuus vaan ainoastaan rakkaus - saa minut loppujen lopuksi tekemään hänelle pahaa."

Nautin nokkelasta tarinasta, jonka kulkua ei voi edeltä arvailla. Ja viihdyn ajassa ja paikassa. Waters-faniuteni kasvaa, Lontoo-kuumeesta puhumattakaan.

Kenelle: Kunnon lukuromaania kaipaavalle. Nokkeluutta ihaileville. Vanhan Lontoon ystäville.

Muualla: Annika K. oli heikkona. Laura haukkoi henkeä. Marile kehuu käännöstä, Salla puolestaan ei pitänyt puhekielisyydestä. Mikko vinkkaa Kirjavinkeissä. Jassun mikään juoniveikkaus ei osunut oikeaan.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä. Tammi 2006. Suomentanut Helene Bützow.

Helmet-haaste 2016: kirjassa on yli 500 sivua.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Kuvittele tilanne, jossa heräät lattialta - tässä tapauksessa kuntosalilla - ja olet menettänyt muistisi. Et vain viime hetkiä, vaan kokonaiset kymmenen viime vuotta!

Alicelle kävi niin, juuri hänen nelikymppistensä alla. Hän iski kaatuessaan päänsä, joten kaikki muistot 29-vuotiaasta lähtien katosivat. Ja tuossa iässä, kolmen ja neljän kympin välillä, yleensä tapahtuu paljon ja isoja asioita, kuten perheen perustaminen, uran, harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden vakiintuminen; ystävyys- ja perhesuhteiden muutoksista puhumattakaan.

Joten Alice on pulassa (eikä uskalla katsoa peiliin ihan heti). Pikku hiljaa hän selvittelee kadonneiden vuosien tapahtumia ja osaansa niissä: miten paljon ihminen voi muuttua kymmenessä vuodessa? Kiinnostava huomio on myös se, että keho muistaa asioita, joita pää ei; pidän tätä täysin uskottavana, vaikka kaikki kirjan juoniratkaisut eivät ehkä sellaisia ole. Mutta antaa mennä hyvän tarinan piikkiin. Samaistumispintaa lukijalle löytyy silti riittävästi, mikä on varmasti yksi kirjan koukuttavuuden syy.

Vetävän tekstin lisäksi, tietysti. Rakenteeseen on ympätty sekä Frannien, Alicen "isoäidin", (lainausmerkkien syy selviää kirjasta) blogitekstejä että Alicen siskon Elisabethin tekstejä. Etenkin jälkimmäisiä aluksi ihmettelin ja pidin turhana, mutta täytyy myöntää, että niille kasvaa oma roolinsa.

Vaivaava asia on päähenkilön nimi, Alice. Toivoisin sen olevan jokin muu, sillä nimi on niin käytetty ja etenkin tuo mieleen häiritsevästi asiantuntijan kirjoittaman, muistisairautta taidolla kuvaavaan kirjan Edelleen Alice. Tyylilaji on tässä kuitenkin selkeästi viihteellisempi. Ehkä kirjailija peräti tarkoituksella halusi viitata Lisa Genovaan? Tai Aliceen in Wonderland? Sillä tämäkin Alice on hänelle aivan uudessa maailmassa, jossa asiat näyttäytyvät kummallisista kulmista.

Mainion koukuttava ja viihdyttävä naisten tarina Moriartylta jälleen. Naisten tarina siksi, että se kertoo monista nimenomaan naisen eri ikäkausien polttavista kysymyksistä. Hankkiako lapsia vai ei ja saako lapsen, vaikka haluaisi; miten ikä muuttaa ulkonäköä ja käyttäytymistä; missä iässä voi solmia uusia rakkaussuhteita; miten paljon lapsuudenperhe ja ystävät vaikuttavat. Miehet jäävät tässä väkisin taka-alalle.

Kirja, jota ei kesken voi käsistään laskea, mikä varoituksen sanana sanottakoon. Nukahdin lopulta yöllä kirjan kanssa, ja aamulla ahmin loppuun. Äitiysteema on Moriartylla vahva, kuten edellisestäkin kirjasta Mustat valkeat valheet näkyy. Hyvä aviomies ihastutti monia.

Kenelle: Selviytymistarinoiden ystäville, muistikatkoja pelkääville, ajan kulua harmitteleville, naisviihteen lukijoille.

Muualla: Hauska variaatio aikamatkailuteemasta, sanoo Salla. Kirjakaapin kummituksen Jonnan mielestä Moriartylla on taito kirjoittaa viihdyttäen mutta ajatuksia herättäen. 

Liane Moriarty: Nainen joka unohti. Suomennos Helene Bützow. WSOY 2016.

Lyhytarviot: Gavalda, Ala-Harja, Pääskynen

Ranskalainen Anna Gavalda kirjoittaa sellaisella kauniilla ja ranskalaisella tavalla, joka on minulle vierastuttava. Hän kuitenkin on taitava kirjoittaja ja etevä erityisesti tunnelmanluojana, hetkien kuvaajana. Pienoisromaani Karkumatka ilahdutti kirpeydellään ja tarkkasilmäisyydellään. En ole blogannut siitä, mutta Villiksellä on asiaa ja linkkejä.

Tämänkertaisessa kirjassa on vain yksi ääni, Billie-tytön. Joka on oudossa tilanteessa ja tulee kelanneeksi koko siihenastisen elämänsä. Tiiviisti kaikessa mukana on paras ystävä Franck. Raikas tunnelmapala lapsuuden kauhuista selviämisestä ja ystävyydestä.

Muualla: Bleue on Gavaldan ihailija. Ja halaaja ja silittelijä.

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia. (Alkuperäinen nimi Billie). Gummerus 2015. Suomennos Lotta Toivanen. Kummallista, ettei kustantajan sivuilta löydy kannen tekijää.

Toinen teknisesti hyvä, muttei minun tyyliseni, on Riikka Ala-Harja. En pidä hänen ihmisistään enkä tuskaisesta itsessä kieriskelystä, jota hänen naishahmonsa edustavat (laajan kahden kirjan kokemuksen perusteella). Kevyen lihan Saara ei ole enää nuori, joten hän on jo päässyt pahimmista, mutta silti elää omassa kuplassaan. Saara on eronnut Askosta ja muuttanut Oulusta Helsinkiin poikansa Martin kanssa.

Miehen ja naisen roolit mietityttävät Saaraa kovin. Hän vihaa "karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista." Hän vihaa "sitä naisen karsinaa, johon minut aina tungetaan. Minä en mahdu siihen. Se on liian ahdas." Kyllä, karsinoita on olemassa. Mutta kannattaako aikuisen naisen niitä hirveästi pohtia, mietin minä. Eikö parasta vastalääkettä karsinoinnille ole elää kuten haluaa, miettimättä liikaa muiden karsinoita, tai omiaan.

Seksiä Saaralla on liian vähän. Se saa vahvankin heikoksi. "Kyrvän halu kutistuttaa lihakseni, itsekkyys heikentää ruumiini, hento mies kutistuttaa minut." Saaran, jonka hauis on isompi kuin normimiehellä. Vaarantaako se tasa-arvoa - minusta ei, joten en oikein hahmota Saaran ongelmaa. Tasa-arvon vaatiminen on oikein ja hyvin, mutta en oikein tiedä, miten sen pitäisi Saaran mielestä ilmetä. Ja onko maksaläiskä 45-vuotiaalla sen enempää realistinen kuin 8-vuotias poika; mahdollista, muttei tavallista. Teksti tekee eläytymisen vaikeaksi. Vaikka se on selkeää, napakkaa ja terävää, mutta perusasenne, se jää minulle vieraaksi.

Muualla: Annika K jäi kiinni lyhyisiin lauseisiin ja sanoo teoksen olevan arkinen kuin elämä itse. Mai ei ihastunut. Kaisa V pitää kirjailijan tyylistä.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha. Like 2015. Eikä kannen tekijää löydy taaskaan.

Markku Pääskysen kirjoja pelkään, päätän etten lue, ja lopulta aina luen, tietysti. Vaikken näköjään ole kirjoittanut aiemmin miehen kirjoista, ehkä juuri pelottavuuden takia. Vihan päivä on vaikuttava ja pakahduttava. Ja pelottava.

Sielut ei kolahtanut minuun samalla tavalla, vaikkei se kirjoittajan taidoista ole kiinni. Aihe on karmea: pieni tyttö katoaa. Ollaan elämän ja kuoleman peruskysymysten äärellä, kuten aina, kun on kyse lapsista. Kummasti silloin katoaa kaikki hörhöily ympäriltä.

Tässä kirjassa en kokenut lapsia aidoiksi. Maijaa etsivät Taito ja Ilari eivät vaikuta lapsilta, vaan puheidensa perusteella vanhuksilta. Perusjuoni on uskottava - muistan omasta lapsuudestani vastaavan tilanteen - ja kuten sanottu, kirjoittaja on taitava ja teksti viimeisteltyä. Mikkeli-draama tuntuu kaukaiselta: ehkä tarkoitus on kuvata, kuinka sattumanvaraista kaikki on. Yhteys jää muuten epäselväksi. Silti Pääskynen on kirjailija, jota täytyy seurata tarkasti. Ja olihan kirja Finlandia-ehdokkaanakin.

Kenelle: Niille jotka uskaltavat.

Muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Annelin kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus

Markku Pääskynen: Sielut. Tammi 2015. Päällys: Markku Taina.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kun alkaa mennä pieleen, voi mennä kunnolla pieleen, kuten Lewisille kävi. Pienestä pitäen. Vaikka häntä lapsena sanottiin etuoikeutetuksi, jo 19-vuotiaana hän oli kärsinyt kahden vuoden vankeusrangaistuksen ja palaa kotiin. Kukaan ei ollut vankilan ovella vastassa.

Kotona hän kohtaa isänsä ja tämän vaimon Alicen. Lewis oli menettänyt äitinsä jo aikoja sitten traagisella tavalla, isä uskoi tiukkaan kuriin ja auktoriteettikammon istuttamiseen ja meni pikaisesti uusiin naimisiin. Alice lähinnä pelkäsi poikaa - tai ehkä sittenkin aviomiestään.

Se tavallinen tarina, kurja lapsuus - vaikka Jonesin kuvaamana ei niin tavallinen - ei yhtään turvallista aikuista, ei ketään, joka opastaisi, neuvoisi, olisi kiinnostunut. Miksi jotkut selviävät, jotkut eivät? Lewis-parka ei saa hyvitystä mistään.

"Hän vihasi itseään, mutta hän oli tottunut siihen, eikä hän muutenkaan olisi voinut enää tehdä asialle mitään."

Tarinan myötä aukeavat taustat. Jones kuvaa tehokkaasti synkeänhelvetillistä lapsuutta pikkukaupungissa 1950-luvulla, yksinäisyyttä, hyvää tarkoittavia tai ajattelemattomia tekoja jotka johtavat aina vain mutkikkaampiin ongelmiin. Eivätkä aikuiset ole viattomia, vaan pukevat väkivaltansa kasvatukseksi, puuttumisen pelkonsa rauhanhaluksi, osaamattomuutensa ilmeettömyydeksi. Sattuu Lewisin ja hänen kaltaistensa puolesta.

"Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan."

Kuten kansi kertoo, Ian McEvan-mielleyhtymää ei voi välttää; hyvän mielen kirjasta ollaan kaukana. Tumma ja pahaenteinen tunnelma, jossa tuntuu väreilevän enemmän pinnan alla kuin päällä; rikokset - julkiset mutta etenkin salatut; kasvava ahdistus, ne ovat samantyyppisiä. Jonesin aiempi suomennettu kirja Ehkä rakkaus oli totta on viihteellisempi ja kevyempi, vaikkei höttöä sekään. Viihdyin sen parissa paremmin, ja kustantajalta oli hyvä veto tuoda se markkinoille ennen nyt esittelemääni Jonesin esikoiskirjaa; eihän tätä Ehkän jälkeen voi jättää lukemattakaan. Eikä se huono olekaan, vaan erinomaisen tekijän työtä, vielä hiukan hiomaton, mutta silti valmiimpi ja vahvempi kuin monen kokeneen kirjailijan kirja koskaan.

Kenelle: Vahvan tunnelman ystäville, kipeää lapsuutta kestäville, nopealukuista romaania etsivälle.

Muualla: Hyvin kirjoitettu romaani, joka pakahduttaa kauemmin kuin kestonsa ajan, sanoo Lumiomena. Toteutus on tyylikäs, toteaa Tuijata. Huimaavan hieno teos kipeistä asioista, sanoo Krista. Katri on täynnä tunteita, mutta sanaton. Leena Lumi sanoo Jonesin kiertävän puukkoa sydämessä. Kuvaus elämän koettelemuksista, summaa Bleue.

Sadie Jones: Kotiinpaluu. Suomennos Marianna Kurtto. Otava 2016.

Rasti Helmet 2016 -lukuhaasteen kohtaan 44: kirjassa joku kuolee.