Kalmantanssi

Elisan e-kirjakokeilu ei ole kohdallani mennyt ihan putkeen - Synnintekijän askartelu puhelimelle on vielä, hm, teknisessä vaiheessa (lue: hermo meni heti ohjelman asentamisessa), mutta sen jatkon, Kalmantanssin, sain perinteisenä, joten lukeminen onnistui nopsasti.

Kustantajan sivulla on hyvä yhteenveto kirjan sisällöstä, joten sitä en käy toistamaan. Ajankohta on 1400-luku, ja päähenkilö Olavi Maununpoika on todellinen historian henkilö, joka opiskeli Pariisissa ja yleni urallaan tärkeiden etappien kautta aina Suomen piispaksi eli silloisen kirkon ylimmäksi johtajaksi asti.

Koska en ollut lukenut Synnintekijää, olin pihalla siitä, miten kirjan alun kaunis rouva Beatrix vaivalloisine matkantekoineen tarinaan liittyy. Mutta itse kirja on huumorilla höystetty ja rehevästi polveileva keskiajan kuvaus, josta ei juonittelua eikä seksiä puutu. Lihan viettelykset ja väkivalta ovat arkipäivää niin ylhäisille kuin alhaisillekin, ruumiintoimintoja ei peitellä, ja pään menetys uhkaa milloin tahansa.

Kauniston kieli on mehukasta, ja pidän rennosta otteesta, jolla hän tapahtumia kuljettaa. Vaivattoman oloinen teksti yleensä tarkoittaa sitä, että sen eteen on tehty todella paljon töitä. Uskon, että tässäkin niin on.

Kaunisto on kuin modernisoitu versio Kaari Utriosta (en varmaan ole ensimmäinen ajatuksen keksijä): hieman viihteellisempi, kevyempi ja rempseämpi, yhdistävinä tekijöinä todellinen historiatausta ja romanttinen pohjavire. Taitavia tarinanpunojia molemmat, ja olen monesti miettinyt, että Utriota pitäisi lukea pitkästä aikaa. Nyt olisikin hyvä sauma peilata tähän.

Sanon kuitenkin, että historian ja viihderomaanin yhdistäminen ei ole minulle läheistä genreä enkä sitä juuri tunne. Utrion lisäksi mieleeni tulevat lähinnä nuorena luetut Angelikat (joista jäivät mieleen sankarittaren rinnat, jotka tuppasivat pullahtelemaan ulos paidasta tuon tuostakin), uudemmista Jyrki Heinon mainio Kellari. Joka siis on erinomainen ja suosittelen lämpimästi!

Mutta Kaunistosta: en siis itse suuresti syty aiheesta enkä vanhahtavaa tyyliä tavoittelevasta puheenparresta, mutta olen iloinen, että tällaista tehdään, ja ylpeä suomalaisista taitavista, monipuolisista kirjailijoista, joihin Kaunisto on tervetullut lisä, joka varmasti löytää lukijansa.

Muualla: Taustatyöstään kirjailija kertoo Vera Valan mainiossa haastattelussa. Pihi nainen tapasi Pariisissa asuvan kirjailijan tämän Suomen-visiitillä. MarikaOksan blogissa pohditaan myös hienoa kansikuvaa. Ja Kirsi on lukenyt tätä ennen jo Synnintekijän, ja lukisi mieluusti lisääkin. Kolmas osa on työn alla, kertoo kirjailija.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus 2014.
Kustantajan lukukappale.

Teatteria!

Unelma-veistos Sitratorilla

Hieno viikko - kolme kertaa teatteria kuuden päivän sisällä!

Luolasto on suosikkini Kansallisteatterin tämän kevään produktio, jonka tähtenä on Martti Suosalo. Esitys käyttää Kansallisen tapaan upean kekseliäästi tilaa, lavastusta ja tekniikkaa, niin ettei katsoja pääse nukahtamaan, vaikka tarina ei valitettavasti vedä. Aiheena on ydinjätteen sijoitus ja vastuumme sadantuhannen vuoden päähän. Voiko insinööri ottaa vastuun?

Vaikka pääasiasta ja näytelmän viestistä olen aivan samaa mieltä ja näytelmä tarjosi muutamia hauskojakin kohtia, teksti kokonaisuutena toisteli melkoisia fraaseja ja jäi naiiviksi. Loppukohtaus suorastaan nolostutti, niin tulivat mieleen lapsuuden pyhäkoulun kuvaelmat. Päähenkilöistä arkeologin hahmo oli teennäisen runollinen ja viaton - jonka repliikeistä suurin tuntui aivan turhilta fraaseilta - Suosalo-valvojalla on sentään vähän rosoakin. Insinööreille irvaillaan, ja mittausinnosta on helppo repiä vitsejä. Sari Mällinen on mainio. Kirosanojen viljely toi taas mieleen lasten naurattamisen. Tarina ei kanna eikä etene, eikä se ole näyttelijöiden vika. Suuri - tai edes pieni - draaman kaari jää kovin latteaksi.

Kansallisteatteri: Luolasto.


Lähiönäyttämö on yhteisöteatteri, joka on toiminut jo vuodesta 1979 ja pitää nykyään majaa Malminkartanossa. Valloittavan ohjaajan Kaarina Kollinin rautainen ammattitaito näkyi ryhmän Kannelmäki-liikkeelle tilaustyönä tekemästä esityksestä Tunne! jonka näimme Kanneltalossa.

Lähiöelämää kuvaaviin kohtauksiin oli napattu paikallisia aineksia: käsiteltyä tulivat niin välinpitämättömyys ja roskaaminen, graffitit, yksinäisyys ja yhteisöllisyys kuin Kannelmäen vilkas kulttuuri- ja harrastustarjontakin. Yksinäinen, Sitratodin laidalla asuva mies oli koskettava ja liikuttava, rakastuihan hän Mirjaan, ja elämä muuttui. Kiireinen mummo ei tiennyt, mihin lukuisista harrastuksistaan seuraavaksi säntäisi, ja Mätäjoki nimikeskusteluineen toi esiin paikan luontoarvoja. Esitys herätti tunteita ja haastoi miettimään, tunnetko asuinympäristösi, naapuri, itsesi?

Hieno kooste tärkeistä teemoista, siitä vielä kerran kiitokset tekijöille!

Muualla: Kujerruksia-blogin Linnea oli katsomossa.

Lähiönäyttämö: Tunne! www.lähiönäyttämö.fi   (kiinnostuneita teatterinharrastajia mahtuu mukaan toimintaan)


Minna Canthin Työmiehen vaimo herää hienosti henkiin - eikä se ole koskaan kuollutkaan - näyttämöllä, jossa teatteri Avoimet Ovet yhdistää Canthin tekstin moderniin teatteri-ilmaisuun. Upean monitaitoiset näyttelijät eivät esitä, vaan elävät tuon riipaisevan tarinan Johannasta ja Ristosta niin todeksi, että katsojat nieleskelivät kyyneleitä.

Canthin terävä ja viisas teksti on ajankohtaisempi kuin koskaan, valitettavasti. Eriarvoisuus, köyhyys, romanit, lapsiperheiden asema, työn merkitys ja monta muuta teemaa tulivat kosketeltavan konkreettisiksi. Esillepano kekseliäine lavastuksineen tuki tarinaa saumatta, ja näyttelijöiden esittämä musiikki toi mukaan oman elementtinsä. Parasta näkemääni teatteria pitkiin aikoihin! Suosittelen lämpimästi.

Muualla: Suketus kertoo perusteellisemmin.

Ansiosidonnainen kuolema

Ja taas kuollaan! Nappasin kirjan kirjaston hyllystä nimen houkuttama: olenhan kaipaillut romaania, joka kertoisi menneen ajan maaseutuammattien sijasta tästä päivästä nimenomaan työelämässä toimivan näkökulmasta. Äkkiä ei tule mieleen montaa. Antti Leikas meloi tuoreena isänä työpäivästä toiseen univajeessa, Pekka Hiltusen Iso kertoi informaatikon työstä, Siina Tiuraniemi kuvasi vanhustenhoitoa - ja Orvokki Leukaluu antoi uranvalintaohjeita. Tulisiko kenellekään muita mieleen?

Ehkä aihe on vaan liian tylsä, vaikka töissäolo organisaatiopyörteissä hurjalta draamalta välillä tuntuukin. Ansiosidonnainen viittasi vahvasti ajankohtaisuuteen, ja kuvittelin sen kuvaavan jotenkin työn menetyksen vertaamista hengen menetykseen. Mutta kyllä tässä ihan konkreettisesti kuolee useampikin henkilö. Työvoimatoimistossa.

Katja Alm kertoo tarinan työttömästä nuoresta naisesta, joka pääsee työharjoitteluun työvoimatoimistoon. Tyttö on juuri lopettamassa opiskeluitaan, ja tutustuu toimiston sekalaiseen seurakuntaan järkyttyneenä siitä, millaista työpaikan todellisuus on. Hänen mielestään kaikki ovat outoja, eikä hän tunne kuuluvansa joukkoon, vaan pysyttelee visusti hieman erillään. Samoin hän toimii vapaa-aikanaankin, vaikka kiinnostuneita miehiä riittäisi. Ainoa läheinen on Alisa, serkku ja kämppäkaveri.

Nimettömäksi jäävä tyttö on nuoresta iästään huolimatta hyvin varma mielipiteissään ja tekemisissään. Hänellä on omat rutiininsa ja tapansa toimia, joita kuvataan suorastaan piinallisen ja välillä huvittavan tarkasti - kuten bilettämiset ja syömiset - ja kirjailija kuvaa hyvin työelämää lainkaan tuntematonta ajattelua. Nauratti, kun tyttö muutaman viikon työn jälkeen oli jo niin poikki, että haki sairauslomaa - no, eivät murhat työpaikalla ole kokeneillekaan rutiinia. Juoni sinänsä on perusdekkaria ja kirja on helppo nopeasti lukaista, mutta teksti on kipeästi editointikierroksia vailla, täynnä turhia täytesanoja ja sanapäätteitä, ovelle tullaan, ovi avataan ja se suljetaan niin usein ja perusteellisesti, että pienet oikaisut ja karsinnat olisivat tehneet tekstille terää ja tuoneet tarinaan vauhtia ja vetoa. Nyt se muistuttaa enemmän koulun ainekirjoitusta kuin kirjan kansien välissä odottaisi.

Päähenkilöstä (en tosiaan löydä hänelle nimeä, sillä tarina on minä-muodossa) ei voi pitää, eikä se liene tarkoituskaan. Itse asiassa kukaan henkilöistä ei ole mukava tai miellyttävä, Alisaa lukuunottamatta. Kaikki ovat ilkeitä, tyhmiä tai muuten vain karikatyyrejä, ja heidän motiivinsa jäävät hämäriksi. Masentava maailmankuva, enkä voinut olla miettimättä, mahtaako kirjailijalla olla jotain hampaankolossa viranomaisia vastaan, kun heitä noin synkeästi kuvataan, ilman kevennyksen tai ironian häivääkään. Paljastava juonenkäänne iskee yllättäen, suorastaan hieman kömpelön äkillisesti. Eikö dekkareissa kuulu antaa hieman viitteitä lukijan pureskeltavaksi?

Kirjoissa saavat kuitenkin monenlaiset äänet päästä esiin, ja lukijana on myös hyvä tutustua erilaisiin teksteihin. Kirjailijalle toivon hyvää jatkoa ja sinkeyttä tyylin hiomiseen, kustantamolle viimeistelyn voimaa. Hienoa työtä tekevät silti, nämä pienet kustantamot. Valitettavasti kirjoja arvioidaan kuitenkin samalta viivalta kuin isoja, resursseja moninkertaisesti omaavia kustantajia.

Nyt lopetan nämä murhaamiset ja siirryn mukavampiin aiheisiin. Listalla on... näköjään ainakin sotaa. Se siitä mukavammasta. Toisaalta elämänviisauksiakin on lukulistalla, katsotaan kumpi ehtii ensin.

Katja Alm: Ansiosidonnainen kuolema. Nordbooks 2013.

Varistyttö

Himolukijat tunnistavat ilmiön, jossa tietty aihe, teema tai jopa yksityiskohta alkaa oudosti toistua peräkkäin omissa lukemisissa, ilman että siihen olisi ollut tahallinen aikomus. Ehkä alitajunta ohjaa lukuvalintoja, ehkä on kyse vain huomioinnista. Mutta minulle on käynyt monesti niin, että asia, josta en edes ole kovin kiinnostunut - sanotaan nyt vaikka Normandian maihinnousu tai juoppo äiti - ykskaks tulee vastaan monessa kirjassa peräkkäin.

Varistyttö kuuluu tällaiseen sarjaan, joka rakentui huomaamattani. Oikeastaan kyseessä on nyt kokonaisen genren paluu, ei vain yksittäisen aiheen. Dekkareita en nimittäin juuri ole lukenut kymmeneen vuoteen, mutta nyt palasin niihin Sirpa Tabetin kautta. Leena Lehtolaisen Rautakolmio oli seuraava, jo astetta realistisempi rikoskuvaus. Mietin niiden pohjustaneen Varistytön lukemista, sillä sattumalta se tuli seuraavaksi luettavaksi ja vei sekä rikokset, niiden selvittelyn ja psykologiset taustat omalla tavallaan äärimmäisyyksiin asti. Joten pohjustusta se toden totta tarvitsikin.

Nimittäin tämä on rankka.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg kollegoineen tutkii outoja lasten kuolemantapauksia, kun ruumita alkaa löytyä. Lapsia on hyväksikäytetty, pahoinpidelty ja silvottu, mikä sinänsä jo saa sisälmykset kääntymään nurin, mutta oudointa ja ehkä jopa karmeinta on se, ettei heitä kukaan kaipaa. Kukaan ei ole ilmoittanut lastaan kadonneeksi. Tutkinnassa Jeanette tutustuu psykoterapeutti Sofia Zetterbergiin, joka antaa tietoja muutamasta asiaan liittyvästä henkilöstä. Esimerkiksi Victoria Bergmanista, joka on Sofian asiakas, ja jolla on yhteys erääseen Jeanetten "asiakkaaseen".

Tarina heittää lukijan hulluuteen jo ensi sivuilla. Eikä se helpota lukemisen myötä, päinvastoin. Paljastuu yhä enemmän julmuuksia ja monenlaisia inhottavuuksia. Mielenterveyden vakavat häiriöt ovat luonnollisesti vahvasti läsnä niin syissä kuin seurauksissakin. Lukijaa viedään epämiellyttävän paljon ja pitkälle mielipuolisen ajattelun sisään. Enää ei siis riitä, että tehdään poliiseista inhimillinen ja rikoksentekijästä hullu, vaan mennään vielä pidemmälle; rikoksentekijän pään sisään. Kimurantti juoni onnistuu yllättämään. Kirja on trilogian ensimmäinen, eivätkä asiat tässä saa siis päätöstään eikä lukijaa palkita ratkaisuilla.

Ruotsalaiset dekkaristit ovat edelläkävijöitä, ja kyllä, olen Larssonit lukenut ja koukuttunut, en siis täysin dekkarityhjiössä elänyt. Tämäkin kirja on peruslaatua, vauhdikkaasti etenevää ja hallittua tekstiä. Mukana on - jälleen hieman liimatun oloisesti - niin yhteiskunnan kuin globalisaation varjopuolien osoittelua, jotta ajankohtaisuus korostuu ja lukija voi miettiä "isoa kuvaa", johon kuvatut ilmiöt liittyvät.

Mutta jos tämä on suunta, johon dekkareissa nyt mennään, niin taidan unohtaa genren taas joksikin aikaa. En nauttinut ammattimaisesti, lähes laskelmoidun tuntuisesti rakennetusta tekstistä. Mahtoivatko kirjailijat ensin listata, mitkä asiat ihmisiä eniten kauhistuttavat, ja sen jälkeen laativat tarinansa.

Seuraava osa tulee kesäkuussa, ja vaikken suuresti tähän ihastunut - tai en oikeastaan yhtään, sillä lähinnä siitä jäi yököttävä olo - on varmaan pakko lukea sekin, etteivät juonenkäänteet jää vaivaamaan. Psykologia siis toimii, vaikken haluaisi. Maailma on monelle paha paikka, vaikken sitäkään haluaisi.

Muualla: Kirsi koukuttui. Leena Lumi sanoo henkilöissä olevan maagista syvyyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Taattua viihdettä, arvioi Jori. 

Erik Axl Sund: Varistyttö. Suomennos Kari Koski. Otava 2014.

Rautakolmio

Jos Sirpa Tabetin uusin herätteli muistumia menneisyydestä, vähän lähempää menneestä muistuttaa Leena Lehtolainen. Olin nimittäin myöhäisherännäinen, mutta niin koukussa Maria Kallioihin 2000-luvun alkupuolella, että ahmin kaikki siihen asti ilmestyneet putkeen. (Mikä on muuten minusta paras tapa tutustua kirjailijaan tai kirjasarjaan. Tai tv-sarjaan. Sukeltaa.)

Mariasta ja minusta tuli ystäviä. Tykästyin inhimilliseen poliisiin, joka silloin vielä oli ainakin minulle uusi ilmiö, ja Lehtolaisen vetävään tyyliin. Suomalaisuudessaan tutut luonnon- ja mielenmaisemat ynnä nuoruudenkokemukset yhdistivät meitä, samoin ammatilliset muutokset ja uran ja kotielämän yhdistämisen haasteet tuntuivat tutuilta. Huuma hälveni, ja jokunen kirja sarjan viimeisimmistä on jäänyt lukematta. Mutta nyt houkutti taas kurkata, mitä Marialle kuuluu.

Hilja Ilveskeron kanssa en muuten ole solminut niin läheistä suhdetta, globaalimpana ja jotenkin muovisempana hahmona hän on jäänyt kaukaiseksi.

Rautakolmio on taattua Maria Kalliota; yllätyksiä kirja ei tuo. Toisaalta tämä on oikein hyvä, toisaalta hienoinen pettymys, ettei mitään ihmeempää Marialle kuulu. Ehkä kirjailija saa toteuttaa kokeilujaan Hiljan kanssa sen verran, että Maria saa noudattaa tuttua ja turvallista - myös maailmalla, etenkin Saksassa - suosiota kasvattavaa linjaansa. Maria jatkaa uraansa Espoon poliisissa, on naimisissa Anttinsa kanssa ja lapset ovat kasvaneet. Kahden hukkuneen löytyminen sysää Marian tiimeineen tiukkaan työputkeen. Kuolleiden henkilöllisyys selviää helposti, mutta heidän yhteytensä toisiinsa, saati tekijä ja tämän motiivi, vaativat monenlaista selvittelyä.

Tutkinnan koukeroissa vastaan tulee muitakin tuttuja hahmoja kuin poliisitiimi Koivuineen ja Puupposineen. Marialle sydämentykytyksiä monessa mielessä aiheuttanut Mikke Sjöberg on päässyt vankilasta.

Kurkkaus tuotti sitä, mitä uumoilinkin: helposti sulavaa ammattimaista perusviihdettä kilttien poliisiromaanien ja Maria Kallion ystäville. Taidan lukea ne väliin jääneet myös - ja tuli ikävä myös saman dekkariahmimiskauteni toista sankaria, Kurt Wallanderia. Mutta pakko sanoa, ettei se enää samalta tunnu kuin silloin. Ehkä yhden kirjan sukelluksella ei ole riittävää koukutusvaikutusta. Tai kiltti linja alkaa jo tuntua liian kiltiltä, kun räväkkyyttä ja äärimmäisyyksiä tulvii joka puolelta. Arvostan silti jatkuvuutta ja luotettavuutta sekä tietysti Leena Lehtolaisen kirjoittajakokemusta ja ammattitaitoa, joka näkyy. Ja haluan olla lojaali. Olemme edelleen ystäviä Marian kanssa.

Muualla: Kristan suu loksahti auki loppuratkaisussa. Amma on onnellinen kirjasta. Kuuttaren lukeminen oli takkuista. Norkku pitää kelvollisena.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio. Tammi 2013.

Koti

Lotus, Georgia, USA. Pikkukaupunki, johon Frank ei usko koskaan palaavansa. Kunnes hänen on pakko, sillä sisko Cee on vaikeuksissa, eikä tällä ole ketään muuta, johon turvata.

Frank on niitä parikymppisiä sotaveteraaneja, joita sotien jälkeen tavataan, missä tahansa maassa sota on ollutkin. Frankin sota oli Koreassa. Jopa armeijaan meneminen tuntui hyvältä kurjan kotikaupungin ja surkeiden kotiolojen rinnalla. Mutta Cee on maailman ainoa ihminen, josta Frank tuntee vastuuta, ja hänen vuokseen poika palaa kotikonnuilleen. Vaikka:

"Georgian Lotus on maailman kamalin paikka, kamalampi kuin mikään taistelutanner. Tantereella on sentään jokin tavoite, kiihkoa, rohkeutta ja jonkin verran voitonmahdollisuuksia lukuisten tappiomahdollisuuksien joukossa. Kuolema on varma juttu, mutta yhtä varma on elämäkin. Ainoa vain, ettei sitä voi tietää ennalta."

Ceelläkään ei ollut helppoa. Hänellä oli vanhemmat ja isovanhemmat, mutta heistä ei ollut tueksi.

"Ilkeä isoäiti on jokseenkin pahinta, mitä tytöllä olla voi. Äidin kuuluu kurittaa ja komentaa, jotta tytär oppisi erottamaan oikean väärästä. Vaikka mummit ovat olleet ankaria omille lapsilleen, heidän kuuluu olla anteeksiantavia ja ystävällisiä lapsenlapsilleen. Eikö näin ole?"

Tyttö karkaa miehen mukaan heti kun tilaisuus tarjoutuu. Mies osoittautuu hyypiöksi, eikä Ceen onni käänny vielä senkään jälkeen. Frank palaa viime tipassa, ja onnistuu pelastamaan niin sisarensa kuin itsensäkin. Tai ainakin luo siihen mahdollisuuden, jos onnistuu karkottamaan menneiden painajaiset.

Kirja voisi olla ahdistava, sillä eletään ympäristössä, jossa on äärimmäistä köyhyyttä, väkivaltaa ja raakuuksia. Henkilöt ovat eläviä, tilanteet todellisia. Synkän painava, kaupunkia ja henkilöiden mielentilaa peilaava tunnelma jatkuu läpi kirjan. Intensiivinen tarina ei jätä lukijalle taukoja miettiä, kannattaisiko lukemista jatkaa, vaan imaisee. Ajallinen ja fyysinen etäisyys sekä tekstin napakka pituus loitontavat kuitenkin sen verran, ettei lukeminen käy liian rankaksi. Tehokas sukellus maailmaan, josta pääsee nopeasti pois.

Kirja tuo mieleen Joyce Carol Oatesin, mutta ei ole niin raadollinen ja pahaa tekevä; tässä on toivon mahdollisuus.

Muualla: Suuria asioita pienessä paketissa, sanoo Norkku  Tiivis ja vahva, todentaa Suketus. Valkoinen Kirahvi luki tärkeän kirjan, mutta jäi hieman hämmentyneeksi.

Toni Morrison: Koti. Tammi 2014. Suomennos Seppo Loponen.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen sanoo kirjansa alkaneen itää sukunsa vanhoista valokuvista. Kuusamolainen perhe tutki kuviaan ahkerasti, muisteli ja vahvisti sukutarinaansa niiden avulla. Kirjassa kuljetaan vuoden 1895 pohjoisen pimeästä pirtistä steriilin kirkkaanvalkoiseen terveyskeskukseen vuonna 1996, visuaalinen tarina sekin.

Alussa on Maria, kätilö, jonka raskaan mutta antoisan ammatin kautta tutustumme tuon ajan arkeen. Maria on sitkeä ja aikaasaava nainen, itsellinen ja pärjäävä, eikä hänen vauhtiaan pysäytä edes yllätysraskaus, päinvastoin. Lahjaksi nimetty avioton tytär syntyy ja kasvaa äitinsä rakennuttamassa komeassa talossa, josta perheen on paettava saksalaisten poistuessa kuin tuhotulva Lapin halki.

Lahja on tarinan päähenkilö, vaikka hänen lapsensa, etenkin Johannes Kaarina-vaimoineen nousevat vahvasti esiin ja saattelevat lopulta Lahjan tuohon edellä mainittuun terveyskeskukseen. Onni, Lahjan mies, on toinen tärkeä hahmo, joka muokkaa vahvasti Lahjan elämää ja kohtaloa, loppuun asti, vaikka Onni on siinä vaiheessa ollut jo pitkään poissa.

Kirjasta on moneksi; se on elämäkerta, rakkauskertomus, Suomi-historiikki ja perhesaaga. Monta tasoa, paljon ulottuvuuksia. Sinänsä tarina ei ole huiman erikoinen: lähtökohdat maalla, sodat ja niukkuudessa pärjääminen ovat suomalaisten perustarinaa, ja useimmasta suvusta varmaan löytyisi jokin salattu, iso asia, jos tarpeeksi kaivelisi. Sellaisesta on kyse tässäkin.

Mutta kirjan vahvuus ei ole niinkään siinä, mitä kerrotaan, vaan siinä, miten. Kinnunen herättää henkilönsä henkiin luontevasti ja varmalla otteella. Heistä tulee tuttuja. He eivät suinkaan ole rakastettavia, etenkään Lahja, joka etsii rakkautta kiihkeästi, mutta ei siinä onnistu, eikä mielestäni Onnikaan, joka häälyy epävarmana kahden maailman välillä. Mutta he ovat hyvin inhimillisiä ja ymmärrettäviä onnistumisissaan ja epäonnistumisissaan, ja heidän tarinansa muuttuu todeksi, henkilöt ihmisiksi, joiden tunteisiin ja valintoihin on helppo eläytyä.

Teksti on selkeää ja konkreettista - tai pitäisikö sanoa realistista, virkkeet ja luvut lyhyitä. Silti se tuo lukijan eteen niin suuria kaaria kuin arjen pieniä yksityiskohtia. Vertauskuvia, joita rakastan: rakentaminen on niistä yksi. Aikatasot ja tapahtumapaikat vaihtelevat tiuhaan. Se hieman väsytti kirjan puolivälissä, enkä oikein ymmärtänyt, miksi paikkoja korostetaan lukujen nimissä. Ja välillä epäilin, että minulta meni jotain ohi, kun ilmeni asioita, jotka jäivät selitystä vaille.

Mutta sen jälkeen tapahtuu käänne: Onni alkaa kertoa. Onnin osuus on minulle kirjan koskettavin ja tehokkain. Siinä saavat selityksensä nekin seikat, jotka alkupuolella jäivät kaihertamaan. Koukut voisivat olla ärsyttävää kikkailua, mutta nyt ratkaisu toimii. Kirjailija palkitsee lukijansa. Loppuosa tekee kirjasta tiiviin, laadukkaan kokonaisuuden, josta ei tarvitse osoitella esikoiskirjakömpelyyksiä.

Yleisarvosana eximia cum laude approbatur. Maailmaani ei Kinnunen ravistanut, kuten vaikka Aki Ollikainen Nälkävuodellaan (jotain kyllä kertoo se, että tämä tuli mieleeni), mutta Neljäntienristeys on hieno, vahva kirja, jonka lukemisesta voi olla vain tyytyväinen. Uskon, että se rikkaudessaan sopii moneen makuun, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Muualla: Lukukauden Jaana luki sivuja säännöstellen, ettei kirja loppuisi liian nopeasti. Myös Tuija halusi lukea kirjaa säästellen ja löysi hienon vertauksen valokuvauksen ja tekstin välillä. HS:n Antti Majander innostui kunnolla ja antaa sen näkyä, mitä arvostan: virkistävää kriitiikolta. Lukemisessa on kuitenkin kyse nimenomaan kokemuksesta. En olisi kuitenkaan ihan näin paljastavaa arviota halunnut lukea ennen kirjaan tutustumistani, lähinnä nuo viitteet muihin kirjoihin minusta kertoivat liikaa.

Tommi Kinnunen. Neljäntienristeys. WSOY 2014.
Kustantajan lukukappale.