Minulla ei ollut juuri odotuksia tätä kirjaa kohtaan, en ollut lukenut arvioitakaan, vaan pääsin lukemaan Orapihlajapiirin puhtaalta pöydältä. En ainakaan odottanut sen nousevan luettujen kärkikaartiin, ehkä vähän vierastinkin nimen vuoksi mahdollista puutarhateemaa, jonka tiesin olevan Hanna Tuurin omaa alaa, mutta olin utelias ja halusin nähdä, millaista jälkeä hän kirjoittaa.
Kärkeen se ei noussut, mutta kokemus oli ehdottomasti myönteinen yllätys. Hanna Tuuri on onnistunut luomaan mukanaan vievän, uskottavan tarinan, jonka henkilöt ovat luontevia. Tunteet välittyvät aidosti, mutta liioittelematta.
Kirja kertoo yksinhuoltajaäidistä ja teinityttärestä, jotka muuttavat Kuopiosta Irlantiin kehitysvammaisia hoitavaan yhteisöön. Tytär vastustaa muuttoa rajusti, mutta äiti pitää päänsä.
Tuli mieleen Marjo Heiskasen Idiootin valinta: se kertoo yksinhuoltajaäidin ja hänen poikansa elämästä, samoin vuorotellen molempien suulla kerrottuna, kuten tässäkin. Heiskasen kirja perustuu nokkeluuteen ja älyyn, Tuurin vahvuus on tunteiden välittämisessä.
Alun sopeutumisvaikeudet ovat aidonoloisia, samoin yhteisön elämä. Ehkä joku sanoisi niitä liiankin siloisiksi, mutta tarkoitus ei varmasti olekaan dokumentti. Uuteen elämään sopeutuminen käy lopulta melko nopeasti. Romantiikkaakin on ilmassa - ja surua. Mutta ei puutarhanhoitoa. Ei elämää suurempi lukukokemus, mutta mukava, ihmisläheinen kertomus kirjailijalta, joka taitaa tosiaan olla tarinaniskijän sukua.
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti