maanantai 22. helmikuuta 2021

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Kirja on julkaistu alunperin 1987, nyt saamme sen suomeksi.

Gornick on nykkiläinen toimittaja, kirjailija ja feministi, etenkin esseistään tunnettu, piti heti googlailla. Muita suomennoksia en löytänyt, mutta mainiota, että nyt yksi on saatavilla. 

Sillä onhan hän häkellyttävän hyvä kirjoittaja. Muistelma kertoo hänen elämänsä ihmisistä ja maailmankuvansa muodostumisesta sitä kautta. Keskiössä on äiti, tai pitäisi kirjoittaa Äiti, niin suuri rooli tällä on tyttäreensä nähden. 

Voi äidit, millaisia jumalia olettekaan! Vivian kasvaa naisten ympäröimänä naapurustossa, jossa kaikki tietävät kaikkien asiat. Miehet jäävät taustaksi. Tieto kulkee naisten kautta, samoin tarttuvat ajatukset, asenteet ja toimintamallit, kuten kirjailija kuvaa:

"Ja minä - tyttö, joka kasvoi heidän keskuudessaan ja muokkautui heidän kuvakseen - minä imin heidät itseeni kuin kloroformin kasvoilleni painetusta kankaasta. Minulta on vienyt kolmekymmentä vuotta ymmärtää, kuinka paljon heistä ymmärsin."

Äiti hallitsee perheen arkea, tuo draama queen, jolla on selkeät mielipiteet kaikesta ja joka oli kotirouvana oloon "pitkästynyt ja ahdistunut", mutta jäi pois töistä miehen niin edellyttäessä lasten tultua. Äiti rakensi itsestään tärkeän niillä keinoilla, joita hänellä oli käytössään. Hän ei piitannut koulutuksista tai muista hienouksista - tytär toki koulutettiin, mutta seuraukset olivat muuta kuin äiti oli odottanut - vaan saneli arvionsa niin ihmisistä kuin asioista varmasti ja nopeasti eikä suostunut ajattelemaan muita näkökantoja. 

Jos joku käyttäytyi eri tavoin (kuin hän), hän piti näitä "kehittymättöminä". Hänen lempikommenttinsa asiaan kuin asiaan oli "naurettavaa". Vivian sanoo syntyneensä tuo sana suussaan ja tajusi vasta aikuisena käyttävänsä sitä itse samalla tavoin. Hän häkeltyy jutellessaan lapsuudenystävän kanssa, joka muistelee: 

"Olit aina niin kriittinen. Niin nuoreksi lapseksi olit uskomaton. Ihan kuin olisit tiennyt, että olet älykkäämpi kuin kukaan muu ja aina nähnyt, miten hölmöä tai tai naurettavaa - lempisanasi - kaikki oli. Äitisikin oli niin paljon muita parempi. Ja olihan se, olihan se. Isäsi palvoi sitä." 

Myös äidin avioliitto oli parempi kuin muiden, ja kun Vivianin isä kuolee, hän viettää loppuikänsä  leskeyttä, vielä dramaattisemmin kuin aikaisempaa rouvakautta, jos mahdollista. Raivostuttava tyyppi, eikö? Ei ihme, että perheessä räiskähtelivät rajut riidat äidin ja tyttären välillä.

"Hän pani kädet nyrkkiin, puristi silmänsä visusti kiinni ja ulvoi: - Minä tapan sin-u-u-u-t! Sinä kyy povellani, minä tapan sinut. Miten kehtaat puhua minulle noin? Ja sitten hän lähti tulemaan kohti. Hän oli pieni ja tanakka. Niin olin minäkin. Mutta olin kolmekymmentä vuotta häntä nuorempi."

Vivian kertoo myös tärkeimmistä miehistään. Jäävätkö miehet taka-alalle jälleen, lukija miettii. Miksi hän valitsee kumppaneita, joilla ei vaikuttaisi olevan taipuvaisuutta pysyvään suhteeseen? Psykologisoinnin voi jokainen lukija tehdä itse. Hieman saamme myös valaistusta aikuisen Vivianin työn tekemisen tapaan. Hän puhuu sisällään olevasta tilasta, jonka seinät siirtyilevät:

"Se tila. Se alkaa keskeltä otsaa ja päättyy keskelle nivusiani. Sen leveys vaihtelee: toisinaan se on yhtä leveä kuin ruumiini, toisinaan kuin rako linnanmuurissa. Sellaisina päivinä, kun ajatus juoksee vapaana, tai vielä parempaa, kirkastuu ponnistuksen myötä, tila laajenee upeasti. Sellaisina päivinä, kun ahdistus ja itsesääli saartavat, se kutistuu, voi miten nopeasti se kutistuukin!"

Tytär sanoo nääntyvänsä, koska imee itseensä kaikki äidin mielentilat; ahdistukset, kateudet ja pelot. Mutta häntä myös ruokitaan ja hänet sytytetään. Aikuisena hän pystyy katsomaan äitiään toisena naisena, ei vain äitinä, ja tuntee ymmärrystä. Ainakin yhteenkuuluvuutta.  

"Kun tällä tavoin seisomme näyteikkunan edessä ja joudumme ymmärtämään, että on olemassa harkiten pukeutuvia naisia, tulemme tietoiseksi yhteisestä kyvyttömyydestämme ja käy niin kuin usein käy: muutumme äidistä ja tyttärestä kahdeksi samalla tavoin rajoittuneeksi naiseksi, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä."

Kirja on kirjoitettu kauan ennen Elena Ferrantea, jonka tyyli muistuttaa Gormickia. Molemmat kuvaavat naisten välisiä suhteita levottomassa kaupunkiympäristössä, jonka merkitys on suuri. Yhteistä on myös tunnelma ja sen intensiivisyys, intiimiys, tumma, terävästi tarkkaileva mutta ymmärtävä sävy sekä huolella rajaten valittujen yksityiskohtien huolellinen kuvailu. Hieno, hymistelemätön ja harkittu teos, johon ajankuva 1980-luvun New Yorkista tuo oman lumonsa. 

Kenelle: Äitiään ajatteleville, irti pyristeleville, Ferrantesta pitäville, naisille ja heitä ymmärtämään pyrkiville. 

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni. Muistelma. (Fierce Attachments). Gummerus 2021. Suomennos Arto Schroderus. 

Kansikuva Vivian Gornickin perhealbumi. Kustantajan lukukappale.


2 kommenttia:

  1. Selvästikin väkevä teos. Toivottavasti muutakin suomennetaan, olisin kiinnostuneempi noista feministisistä teksteistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väkevä on. Naisten asema vahvasti esillä ihan luonnostaan, ilman ismimäisiä kannanottoja ja siten tehokkaasti. Saa nähdä, tuleeko muita suomennoksia: onko aika jo ajanut niistä ohi? En tiedä, kun en tunne kirjailijan muuta tuotantoa, mutta naisasia on kyllä muuttunut kasarilta (paljon, mutta ei tarpeeksi). Perheen, äidin ja tyttären suhteet vaikuttavat ikiaikaisilta. Siksi loistovalinta suomentaa tämä.

      Poista