Ari Turusen ”Ettekö tiedä kuka minä olen” vaikutti hauskalta; ha, pääsee naureskelemaan ylimielisille ääliöille ja itseään muita fiksumpana pitäville. No, sai siinä tehdä sitäkin, mutta lähinnä masensi: miten julmia petoja me ihmiset olemmekaan. Pienempiä kiusataan ja heikompia rääkätään aina kun vain tilaisuus tarjoutuu ja jonkinlaista taloudellista hyötyä on saavutettavissa.
Kirja kertoo, miten ylimielisyys näkyy yhteiskunnassa: mitä seuraa, kun johtajat ja valtioiden päämiehet alkavat ajatella olevansa muiden yläpuolella. Kun omia rajoja ei tunneta ja omasta erinomaisuudesta on vääristynyt käsitys. Ruumiitahan siitä seuraa, tai ainakin taloudellisia ja henkisiä tappioita – ja eniten yleensä kärsivät tavalliset tallaajat.
Käsitys omasta paremmuudesta lie jo ihmisgeeneissä: Aristoteleen mielestä pohjoisen ihmiset olivat epä-älykkäitä, kreikkalaiset viisaita ja henkisiä. 900-luvun arabien mielestä eurooppalaiset olivat tylsämielisiä ja karkeakäytöksisiä ja sitä tyhmempiä, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Stereotypioiden varassa jaettiin maailmaa myöhemminkin: Vasco da Gama esimerkiksi, joka tapatti alkuasukkaita Afrikassa ja Aasiassa minkä ehti. Ylimielisistä asenteista johtuvat sodat ovat tappaneet historiassa kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ja Kiinassa varpuset, kun Mao käski nekin hävitettäviksi. Siperian jokien virtaussuuntaa eivät sentään neuvostoliittolaiset saaneet muutettua, vaikka tarkoitus oli.
Mutta ilmiö on olemassa nykyaikanakin: epämuodostuneita talidomilapsia syntyi 60-luvulla, kun lääketehtaat eivät voineet myöntää olleensa väärässä, Challenger räjähti samasta syystä: epäiltyä vikaa ei uskallettu sanoa ääneen. Thaimaassa tsunamista varoitellut meteorologi sai kenkää vuosi ennen katastrofia. Yritysmaailmassa huonosta tuloksesta syytetään aina ulkopuolisia, johto ei koskaan myönnä mokanneensa ihan itse. Levy-yhtiö Decca käännytti Beatlesit oveltaan, koska ”kitarabändit ovat menossa pois muodista”. J K Rawling tarjosi Potter-kässäreitä yhdeksälle kustantamolle ennen kun tärppäsi. Enron yllytti työntekijöitään ahneuteen, ja Berlusconi kehui italialaista ruokaa samoihin aikoihin kun selvisi, että maasta oli myyty vuosikausia hiirenjätöksillä maustettua mozzarellaa. Amerikassa Citygroup tilasi uuden suihkukoneen johtajiensa käyttöön vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun pankki oli pelastettu konkurssilta verovaroin. Merrill Lynch maksoi neljä miljardia johtajabonuksia ja julkisti muutaman päivän kuluttua 15 miljardin tappiot.
Oman erinomaisuuden paisutteluun ei ole aihetta koto-Suomessakaan: Sonera osti ilmaa, ja ruotsalaiset saivat yhtiön puoli-ilmaiseksi johdon ylimielisyyden romahdutettua yhtiön arvon. Pankkeja on pelasteltu verovaroin, ja optiot ja oma aseman ylivoima ovat hämärtäneet suhteellisuudentajun yhdeltä jos toiseltakin johtajalta.
EU-tilaston 2008 mukaan suomalaiset kokevat olevansa kaksi kertaa enemmän työpaikkakiusattuja kuin muiden Euroopan maiden kansalaiset. Tv:ssä meilläkin äänestetään ”heikoimmat” ulos, kaikki on kilpailua, vapaa-aikakin.
Inhimillistä – ja masentavaa. Varmaan siksi Ari Turunen pyrkii kirjan lopussa lohduttelemaan lukijaa kertomalla päinvastaisia esimerkkejä ja löytämään ihmisistä ominaisuuksia, jotka eivät johda menetyksiin, vaan menestykseen, hänen mukaansa. Kirjan loppu jää kyllä melko vajavaiseksi, eikä siinä kaikenkattavaa yhteenvetoa pyritäkään tekemään. Lähinnä lienee tarkoitus saada lukija miettimään itse.
Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen - ylimielisyyden historiaa. Atena, 2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti