"Opettaja antaa ainekirjoituksen aiheeksi kolme tärkeintä asiaa. Jokainen voi itse miettiä, mitkä ovat kaikkein tärkeimmät asiassa omassa elämässä, opettaja sanoo. Opettaja on ehkä äidin ikäinen, vakava ja lyhyttukkainen. Heini miettii, miten äidille mahtaisi sopia lyhyt tukka. Sitten hän hätkähtää. Mistä sen voi tietää, vaikka äiti olisi leikannut tukkansa lyhyeksi, kokonaan kaljuksi ehkä. Tai ottanut kippuraiset rastaletit."
Heini on heräämässä murrosikään, pikkuveli Saku on vielä alaluokilla. Äiti on häipynyt etsimään mielekkyyttä naiseuteensa ja uraansa Argentiinaan, uhanalaisia eläimiä pelastamaan. Kotiin jäi aikuiseksi Jukka, äidin miesystävä, joka ei ole lasten isä.
En ehtinyt lukea kuin muutaman kymmenen sivua, kun sydäntä alkoi puristaa huoli noiden avuttomien takia. Kaikkien ote normaalista heltiää, jos sitä on ollutkaan. Heini on fiksu tyttö, jonka suurin unelma on juuri tuo: olla normaali. Olla samanlainen kuin muut, elää tavallisessa perheessä. Hän tekee kaikkensa, jotta siltä näyttäisi ulospäin. Saku ei vielä osaa ajatella niin isosti, mutta hän ymmärtää Heinin olevan vihainen ja Jukan surullinen, ja miettii keinoja auttaa.
Hätä on suurin nimenomaan lasten puolesta. Aikuisella on aina valinnan varaa ja vapautta, lapset ovat toisten armoilla. Jukka ei tätä oivalla, vaan kääntyy sisäänpäin ja alkaa juoda, kunnes työpaikka menee alta.
Kirjailija luo asetelmasta koskettavan, jos kohta hieman epätodellisen. Moni asia on kuitenkin pelottavan todentuntuinen. Opettajat ja Sakun jalkapallovalmenteja huomaavat, etteivät lasten asiat ole kunnossa, mutta uskovat, kun nämä vakuuttavat kaiken olevan ok. Sen syvemmälle ei asioita tutkita. Vaikka Saku lähes lopettaa syömisen ja kulkee pakkasessa pelkillä verkkareilla, ja vaikka Heini hoitaa kotityöt ja raha-asiat kuin aikuinen ainakin. Vaikkei kukaan kysele lasten perään, vaikka he olisivat iltoja ja öitä poissa kotoa.
Näkökulmia tekstissä on kolme, kunkin päähenkilön vuorollaan. Lasten osuudet ovat liikuttavan todellisia käytännön huolineen. Jukan kertomus on yksi parhaita lukemiani alkoholismin kuvauksia koskaan. Se kertoo karusti kierteen tissuttelusta tosiongelmaan. Ostarin takametsän miehet näyttäytyvät tragedioina, joihin musta huumori tuo komiikkaa mutta ei silitä rentturomantiikalla heidän perussurkeuttaan.
Tekstiä höystävät nettikommentit, ja mukana on myös Heinin saamia äidin sähköpostiviestejä, joihin tyttö ei vastaa koskaan. Äiti yrittää vakuuttaa lapsista huolehtimistaan ja perustelee ratkaisunsa oikeutusta. Viestien vaikutus on päinvastainen niin Heinin kuin lukijan mielessä.
Jostain syystä teksti sisältää useiden sivujen vuodatuksia ikään kuin ulkopuolisen selittäjän silmin. Selittäjä lienee valmentaja tai sitten jonkinlainen fiktiivinen elämänvalmentaja, joka käskee lopettamaan pillittämisen ja toimimaan, antaa ohjeita ja selittää, miten menestyjien maailmassa kannattaa toimia ja miksi jotkut ovat erilaisia kuin toiset, jo lähtökohdiltaan. Minusta nämä osuudet ovat turhia tai ainakin aivan liian pitkiä; lukija ymmärtää kyllä pointit lasten ja Jukan kertomusten kautta. Sitäpaitsi inhoan kursiivitekstiä muuten kuin tehokeinona. Tehokeinon teho katoaa, kun sitä käytetään sivukaupalla. Maailmassa on satoja jollei tuhansia tekstityyppejä - jos tekstikohtien erilaisuutta haluaa korostaa, on olemassa parempia vaihtoehtoja kuin hankalalukuinen italic.
Vaikka teksti on turhan selittelevää ja siten välillä hieman junnaavaa, ja tyylilajikin jää määrittelemättömäksi (realismia hienoisella todellisuuspakoisuuden kierteellä?), kaiken kaikkiaan kirja nousee plussan puolelle onnistuneella tunteiden herättelyllään ja aikaan osuvilla aiheillaan. On hätä ja suoranainen pelko lasten puolesta, on kiukku äitiä kohtaan, on tuskastuminen Jukan vaillinaiseen vastuuntuntoon ja juopotteluun. Kelpo kuvaus hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoivista ja lasten asemasta silloin, kun heiltä puuttuu perusta, turvalliset aikuiset.
Kenelle? Kotimaisten perusproosan kuluttajille, tämän ajan perhekuvausten ystäville.
Muualla: Rankka perhetarina "aikuisten oikeesti", sanoo Ulla. Hieno kirja, sanoo Mari A. Jonna tunsi lukeneensa jotain tärkeää.
Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa. WSOY 2014.
Huomaan, että bongailen blogistasi kirjoja, jotka muuten ovat menneet minulta täysin ohi. Tämäkin vaikuttaa mielenkiintoiselta!
VastaaPoistaHieno juttu Mia, jos noin on. Tämä on esikoinen aikuisten romaanina, kuulemma kirjailija on kirjoittanut paljon aiemmin, lastenkirjoja ainakin. Minulle oli uusi nimi, mutta mukava tuttavuus.
PoistaMinusta kirja oli hieno, juurikin sen monipuolisten näkökulmien takia. Oliko tuo kursiivityyppi Zlatan, fudari-pojan idoli? Jos oli, niin musta se oli lähinnä siksi, että idolit on tärkeitä lapsille.
VastaaPoistaHienosti ja uskottavasti kirjailija toi nuo hyvin eri-ikäisten henkilöiden maailmat esille. Niin, se saattais olla kyllä Zlatan, puhuu jalkapallosta ja köyhästä lapsuudesta jne.
PoistaKiinnostava kirja, kiitos taas Arja! Aihe ei tällä hetkellä ole sellainen josta jaksaisin lukea, mutta on oivallista jos teos antaa ajattelemisen aihetta. Tuli mieleen se pari vuotta sitten ilmestynyt Lumen syli.
VastaaPoistaLumen sylissä on sama perusaihe: lapsen yksinäisyys ja pärjääminen. Mutta tämä on tässä ajassa, se kertoi muistaakseni 60-luvusta, jolloin muutenkin maailma oli aika erilainen. Rankkoja aiheita, lapsen hätä on niin sydämeenkäypää.
PoistaAika samankaltaisia ajatuksia kirja herätti minussakin. Laillasi inhoan kursiivia varsinkin pitkinä pätkinä, ja jotkut osuudet olisi kirjasta voinut tiputtaa pois. Mutta positiivinen lukukokemus silti, ehdottomasti. Olen iloinen, että tulin kirjan lukeneeksi.
VastaaPoistaSamaa mieltä Jonna, myönteisen puolelle kääntyy kokonaisuutena. Teräviä havaintoja, tarkkaa henkilökuvausta. Mainostekstissä sanottiin tragikoomiseksi, mutta koominen puoli jää ostarimiesten keskusteluihin, kyllä tämä surullista tarinaa on.
PoistaAi, nyt tajusin, että jo takakannessa sanotaan Zlatanin puhuvan pojan mielessä. Kannattais joskus näköjään lukea ne mainostekstitkin. Nyt nolottaa.
VastaaPoista