Asko Sahlberg: Tammilehto

Sahlberg-faniuteni alkoi vasta joitakin vuosia sitten, joten vanhempia kirjoja on vielä lukematta. Päätin paikata Sahlberg-maratonilla, jossa kerron ainakin kolmesta kirjailijan teoksesta. Mikä olisi parempi tapa korkata uusi kirjavuosi kuin takuuvarma taitaja!

Tammilehto on kirja, jonka sisällöstä en tiennyt mitään ennen kuin sen aloitin. Ollaan vuoden 1918 paikkeilla, sisällissodan aikaan tai pikemminkin sen loppuhetkissä ja heti jälkeen. Aiheena sota ei ole ykköseni - eikä toivottavasti osoita mitään oraakkelimaisuutta vuoden 2016 ensimmäisenä postauksena. Kirjahan on tietysti upea. Se kuvaa sotivia ihmisiä ymmärtävästi, mutta sodan yleisen ja ikiaikaisen mielettömyyden osoittaen.

Emma ja Aarne ovat sisaruksia köyhästä kodista, Martin kartanonisäntä, jonka vaikutus ensinmainittuihin on paljon suurempi kuin hän itse koskaan tajuaa. Mies, lempinimeltään Hevonen, on Aarnen kokenut ystävä ja sotakaveri. Lisäksi on Hän, joka ei ole kukaan, mutta jonka vaikutus on ratkaiseva.

Raadollinen, fyysinen, kipeä ja kaunis teksti kuvaa punaisen Aarnen taistelua valkoisia vastaan, Emman taistelua tytöstä naiseksi, Martinin taistelua isännästä ihmiseksi. Osa voittaa, osa häviää. Tai oikeastaan kaikki voittavat, mutta myös häviävät. Kunkin motiivit käyvät tarinan myötä ilmi, taitavan kirjoittajan avatessa niitä uteliaisuutta kiihottavasti, rauhallisesti, omalla kielenkäytön tavallaan.

Sahlbergin tapa käsitellä ihmisiä, paikkoja ja tunnelmia on aivan omanlaisensa. Hän sanoittaa sanoittamattomat hetket ja tunteet, kuten näiden ihmisten, joilla "ei ole ylimääräisiä sanoja varastossa" tai jotka eivät sanoilla "suupieliään kuluta." Tai kun rupatellaan "aiheesta, josta siellä päin oli tapana puhua: jostain muusta."

Hänen lauseensa sattuvat sydämeen, ja vaikka ne välillä ovat ylenpalttisen juhlavia, ne tuntuvat olevan aina juuri kohdallaan. Luonnollisesti myös tapahtumien ajankohta on tekstissä huomioitu, kielessä ja sanastossa. Ja luonto, joka aina on osa Sahlbergin kerrontaa, omalla riemastuttavalla tavallaan sekin: Tuuli kaluaa räystäitä, joet läähättävät penkereillään. Ja ihmiset kanniskelevat ilmeitään! Tasapainoa tuo ruumiillisuutta ja kehon tarpeita arkailematon kuvaus, sekä tietynlainen, hieman kaukainen kertojanote, joka mahdollistaa elämänfilosofiset mietteet dialogin häiritsemättä. Synkkyys ja tummuus ovat Sahlbergilla aina läsnä - yksi syy kiehtovuuteen, sopii suomalaiseen melankoliseen mielenlaatuun?

"Omituinen tämä ihmisen tarve takertua ohi viivähtäviin hetkiin, palata pettymystensä lähteille kuin haaskalle, piehtaroida kohdalle osuneiden vääryyksien tomussa. Parempi olisi ollut unohtaa, tai ainakin hyväksyä. Ihminen oli totisesti oma rangaistuksensa."

Huippukirjailijoita kuvatessaan bloggaaja tuntee usein raivostuttavasti oman kirjoittajantaitonsa riittämättömyyden. Sahlbergin lauseista melkein minkä vain voisi nostaa sitaatiksi, niin mietittyjä ne ovat. Tähänkin löytyy sopiva lainaus:

"...omat sanat alkoivat kuulostaa tarpeettomilta ja tehottomilta, ne olivat kuin siementen heittämistä hedelmällisyyttä jo tiukuvaan maahan."

En heittele enempää. Sanon vain, että aina Sahlbergia lukiessani hämmästyn, ihailen, ihmettelen, uppoan. Ja tunnen olevani kotona.

Kenelle: Iloista hömppää kaihtaville, painavan tekstin hakijoille, merkityksiä etsiville.

Muualla: Kaisa Kannesta kanteen luki jotain suurta. Elinalle lauseet sattuvat sieluun. Ajattomuudessaan yksityinen, todellista kaunokirjallisuutta, sanoo Kaisa V.  Joka sivu oli yhtä juhlaa, sanoo Minna. 

Asko Sahlberg: Tammilehto. WSOY 2004.