Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Petri Tamminen, isä, ja Antti Rönkä, poika, ovat avanneet  suhdettaan jo julkisuudessa; se ei kuitenkaan vähennä kiinnostusta heidän keskinäistä kirjeenvaihtoaan kohtaan, päinvastoin. Haluan tietää lisää.

Julkisuus on siten hyvästä, ettei erinomainenkaan kirja löydä lukijoita, jos lukijat eivät tiedä sen olemassaolosta ja saa siitä muistutuksia. Tässä olen samaa mieltä kuin poika, kirjaa pitää markkinoida, isä suhtautuu asiaan nihkeämmin. Kirja tuo mainiosti esille niin sukupolvien ja persoonien erot, pääteemanaan kirjoittaminen, joka on molempien intohimo ja ammatti.

Alkuun kieltämättä tunsin itseni tirkistelijäksi, koska puhutaan niin läheisestä suhteesta kuin isän ja pojan. Kuuluuko tämä minulle? Tunne hälveni pian, niin kiinnostavia kirjeet ovat, eikä asetelma ole ylhäältä alas, vaan yrittää sinnikkäästi pysyä samalla tasolla. Kuten Tamminen sanoo:

"Toisaalta, näissä kirjeissä vallitsee minusta tasa-arvo. On vain sanat ja virkkeet, ja niitä on kummallakin käytössä juuri niin paljon kuin me niitä löydämme."

Antti Röngän Jalat ilmassa kertoo pojan haasteet. Hän on kehittänyt lapsena ainaisen kelpaamattomuuden tunteen. Myönteisimmästäkin asiasta löytyy aina jotain pelättävää tai vähintään jotain, joka pitää rivakasti pyrkiä korjaamaan (jos asia koskee omaa toimintaa, ja ainahan se koskee). Mallin poika sanoo perineensä alati huolestuneelta isältään:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea."

Tunne johti tuskalliseen ujouteen, vetäytymiseen, kiusaamisen kohteeksi ja lopulta hengenvaaraan, lääkkeiden yliannostukseen, mutta myös kirjoittamisen ilon ja oman taidon löytämiseen. Isällä on takanaan oma polkunsa ja riesana omat pelkonsa, joista yksi suurimpia on pojan pärjääminen. Pappamaista asennetta ei siis isän taholta voi täysin välttää: hän rientää auliisti neuvomaan, "pyrkii lisäämään tietoa" ja vähentämään siten pojan pelkoa ja valamaan itsevarmuutta, ehkä silloinkin, kun ei pitäisi tai kun neuvoista ja tiedosta ei vain ole mitään hyötyä:

"Mutta kyllä minä tietenkin tiedän, terapiassa käyneenä, että ei se ole mikään järjen asia päättää ettei pelkää." 

Mutta pisteet isälle vilpittömästä yrityksestä, pojalle on varmasti monista isän lauseista hyötyä. Paitsi auktoriteettina, jonka hyväksyntä on olennaista, myös ammatillisesti siksi, että isä on yksi Suomen suosituimpia kirjailijoita ja kokemuksellaan pätevä neuvoja. Suhde myös kehittyy kirjeiden myötä, asioita selkenee, rohkeus sanoa kasvaa.

Kirjoittamisesta ja lukemisesta kiinnostuneille kirjassa on paljon kiinnostavaa, lähtien kirjailijakäsityksestä antiikin aikana, jolloin "kirjailija oli eräänlainen yli-ihminen, jolla oli yhteys jumaliin" tai uuden ajan käsityksestä "itsenäisinä neroina". Ehkä meillä lukijoilla, ainakin minulla on vielä jäljellä häivettä näistä - mielelläni sen pitäisin, mutta Rönkä toteaa:

"Meidän aikanamme kirjailija on ihminen, joka kirjoittaa koska ei pysty elämään. En tiedä onko tuo hiukan romantisoitu näkemys, mutta täytyyhän ihmisellä joku olla huonosti, jos ryhtyy omasta halustaan niin tolkuttomaan projektiin."

Kirjassa on paljon toivoa: paitsi että se itse sisältää erään kehityskaaren se myös muistuttaa ihmisten pelkojen turhuudesta ja epärationaalisuudesta. Aina voi pelätä vähintään maailmanloppua. Mutta ei ihmisen eikä ihmiskunnan kehityksen tarvitse olla vain aineellista tai teknologian ihmeitä, kirjoittajat toteavat. Kuten Rönkä viisasti sanoo alla. Tästä voi tehdä julisteita, tarroja, mielenosoituskylttejä tai poliittisen liikkeen tunnuslauseen, vähintään presidentin uudenvuodenpuheen, sillä lause kiteyttää minusta tärkeimmän ajatuksen ja tavoitteen, ajan hengessä, nyt.

"Mutta se olojen kohentaminen, sitähän voi yrittää myös psyykkisesti. Kun meillä on jo Tempur-tyynyt ja maidonvaahdottimet, nyt pitää kehittää tunnemaailmaa. Voimme valita, että toimimme jokaisessa tilanteessa kunnioittavasti, toista kuunnellen. Ja saahan sitä fyysistä todellisuuttakin edelleen parantaa, sitä pitää parantaa, rakentaa fuusioreaktoreita ja aurinkopaneeleita ja sähköautoja ja viljelymenetelmiä jotta elämä voi jatkua. Toivo ei ole kiellettyä."

Ihailen Röngän ilmaisua, vilpittömänoloista ja ilmavaa lausetta: hän on oikealla alalla. Petri Tammisen kirjoja löytyy blogistani monta, linkkaan vaikka tähän, joka tutkii samaa aihetta, isän ja pojan suhdetta ja sen kehittymistä kriisin kautta.

Kahden taitavan mutta erilaisen sanankäyttäjän kirjeenvaihto on informatiivista ja häkellyttävän vilpittömän tuntuista. Yhteistäkin heillä on kirjoittajina: taito käsitellä isoja asioita sukeltamatta syövereihin ja sivupolkuihin sekä oivaltava huumori.

Kenelle: Lukijoille, kirjoittajille, isille, pojille, uteliaille.

Muualla: Elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoitusprosessista, sanoo Tuijata.

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Gummerus 2018.

Helmet-haaste 2020 kohta 35: kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Myös kirjablogit, vlogit, Insta- ja bookstagram mainittu.